JOULU ENSIMMÄINEN TUO...ULKOMAILLA

Ja meillä kaikilla oli niin mukavaa:

Nyt perheeni on taas Suomessa, mutta ei hätää, jälleennäkemisestä Hampurissa oli jo puhetta.

Kiitos isi, äiti ja lempisisko!

MAAILMAMME VAIVAAN SYNTYI HERRA TAIVAAN

"Oi jouluyö, oi autuas sä hetki,
kun ihmiseksi sai Herra taivahan!"

MAA ON NIIN KAUNIS

Tämä viikko on ollut ihan sekopäinen töissä: pitkiä päiviä ja väsyneitä kasvoja, vauhtia ja venymistä. Lisäksi olen ottanut (olemattomalle) vapaa-ajallenikin vastuita: lupasin mm. kirjoittaa anglikaanikirkon lehteen lyhyen kirjoituksen englanniksi jne. Viikon positiivisinta antia on ollut vetämäni raamattupiirin kolmen uskollisen kävijän ilmaisema "luottamuslause" jatkolleni, vaikka saamme ensi vuoden puolella ihka oikean pastorinkin taloon. Lisäksi iloitsin, kun sain olla lukemassa erään kirkon aktiivirouvan 70-vuotissynttäreillä yhden hänen kirjoittamansa runon, josta tuli kertaheitolla lempijoulurunoni! Ja vielä yksi riemunkiljahdus: torstaina tuli tasan puoli vuotta täyteen lähdöstäni ja aivan kuin sen kunniaksi taivaalta leijaili koko iltapäivän lumihiutaleita! Perjantaiaamuna herätessäni lumi oli edelleen maassa ja sitä tuli koko päivän lisää, wunderbar. Ehdin jo käydä uudessa lumessa hyppimässäkin, kirjaimellisesti!

LET IT SHINE

Torstaina Hampurissa satoi paaaaaaaljon vettä ja säätila kuvasikin tuon päivän tunnelmia nappiin: mm. poltin 30 hengen riisipuuron pohjaan, tein rumia korvapuusteja ja höselsin kokonaisvaltaisesti (=tein ja tein koko ajan, mutta sain aikaan vain sekavuutta). Työvuoron jälkeen istuin kirkon rouvakerhon pikkujouluissa laulamassa Sylvian joululaulua ja tippa tuli linssiin niin rouville kuin neidillekin viimeisen säkeistön kohdalla:

"Sä tähdistä kirkkain, nyt loisteesi luo
sinne Suomeeni kaukaisehen!
Ja sitten kun sammuu sun tuikkeesi tuo,
sä siunaa se maa muistojen!
Sen vertaista toista en mistään ma saa,
on armain ja kallein mull' ain' Suomenmaa!
Ja kiitosta sen laulu soi Sylvian
ja soi aina lauluista sointuisimman."
(Z. Topelius)

Päivä oli silti hyvä ja sitä piristi vielä suklaata tarjonnut postimies. Ja kenpä vois näiden jouluisten valojen ja blingblingien keskellä olla suruinen?

HEI, HUOMENTA SUOMI

Näin itsenäisyyspäivän aamuna unta, että olin juuri palannut pysyvästi Suomeen, mutta en ollut kertonut kenellekään. Heräsin juuri ennen kuin sain päätettyä kenelle soittaisin ja ilmoittaisin paluustani ensimmäisenä. Voi pahus, olisin niin kovin halunnut kuulla sen puhelun! Pari viikkoa sitten aloin nähdä unia Suomesta. Tosin ne olivat lähes poikkeuksetta ikäviä, mikä on sinänsä omituista, sillä nimenomaan silloin sairastaessani koin kaipaavani kipeästi Suomeen. Tämä viimeisin oli oikeastaan ensimmäinen uni, jossa olin mielelläni Suomessa. (Analysoikaapa sitten sitä, unipsykologit!) Tämä adventin aika on minulle yhtä odotusta, monessakin mielessä -> tällä hetkellä odotan ihan hirmuisesti perhettäni tänne saapuvaksi. Näen vanhempani 13 yön päästä ensimmäistä kertaa yli puoleen vuoteen (Finnair, älä lakkoile)!

Itsenäisyyspäivästä puheenollen, sitä on juhlittu täällä jo kaksi päivää. Ensin sunnuntaina messun ja juhlan merkeissä ja eilen, maanantaina, konsulaatin vastaanotolla. Molemmat kemut olivat täällä kirkolla, ensimmäisissä olin töissä ja toisissa vieraana. Etenkin jälkimmäinen oli riemastuttava. Konsulaatti oli koristellut kirkon kauniisti ja kieltämättä oli mukavaa astella omalle työpaikalle punaista mattoa pitkin. Eikä ole Sibeliuksen Finlandian voittanutta! Varsinkin, kun sen kuuli ulkomailla ja Suomen vanhimman kuoron (Akademiska Sångförening) esittämänä! Tässä vielä kuvia molemmista juhlista:

NÖYRYYS JA HILJAISUUS ON VALTASI SALAISUUS

Schönen ersten Advent! Ihana odotus alkakoon.

Olen päättänyt olla terve ja terävä, kun joulukuu alkaa. Olen jo paremmassa kunnossa ja töissä taas, mutta en silti väitä vielä olevani 100 % voimissani. KIITOS vielä kaikille, jotka olette muistaneet sairasta Sonjaa Saksassa, tavalla tai toisella.

Basaari muuten oli kuullun ja nähdyn perusteella onnistunut ja kannattava; tuotto oli kaunis kuusinumeroinen luku (hullut saksalaiset...) Tänään kirkko oli ensimmäistä kertaa taas "normaalisti" auki. Harmittavan paljon kävi myös niitä ihmisiä, joille joutui tuottamaan pettymyksen, kun he innoissaan tulivat kysymään basaarin ajankohtaa...parempi onni ensi vuonna.

Eilenillalla virittäydyin adventtitunnelmaan Danny Plettin (alkujaan kanadalainen, myöhemmin saksalaistunut gospelmuusikko) konsertissa. Noin kymmenhenkinen kokoonpano esitti pääasiassa Danny Plettin omaa joulutuotantoa, mutta myös vanhoja jouluikivihreitä. Vallan mahtavan lämmin ja sanomallinen konsertti, johon artisti oli yhdistänyt myös "tarinankerronnan". Kappaleiden välissä hän kertoi screeneille heijastettujen kuvien kautta Max Lucadon niin lapsille kuin aikuisillekin sopivaa "Sinä olet minun" - tarinaa. Deikauppa on tiivistänyt tarinan sanoman näin:

"Max Lucadon kertomassa ja Sergio Martinezin kuvittamassa kertomuksessa Pumpinello oppii Eeli Puunveistäjältä elämän tärkeimmistä asioista. Suurinumeroisemmat pankkitilit, paremmat vaatteet, enemmän leluja. Suurempi, parempi, enemmän - niin maailma määrittelee kuka on tärkeä, kuka ei. Tämä on sanoma, jonka sinä ja lapsesi kuulette päivästä toiseen. Se ei kuitenkaan ole Jumalan sanoma. Jumalan totuus on yksinkertainen ja muuttumaton: Tärkeää ei ole se, mitä sinulla on, vaan kenelle sinä kuulut. Tämän totuuden Pumpinello taas kuulee Eelin, luojansa, jalkojen juuressa." (http://www.deikauppa.fi/contents/fi/p3007.html)

(kuva: Die Brücke)

SYDÄMEENI OSUMAN SAIN

Sairaskertomuksia osa 482:
Aamuni alkoi tutun lääkärin tapaamisella tänään klo 8. Lämpöilyni on siis jatkunut antibiooteista huolimatta (poskiontelontulehdus sen sijaan on poissa) ja parina viime päivänä olen saanut toivottaa tervetulleiksi myös rintakivut. Itseni ja työtovereideni mielenrauhan vuoksi päätin mennä uudestaan lääkäriin ja pyytää EKG:tä. Sydänfilmini perusteella lääkäri oli valmis lähettämään minut varmuuden vuoksi jatkotutkimuksia varten sairaalaan, lähetteellä: "sydänlihastulehdusepäily". Kipitin kirkolle, pakkasin jotain tarpeellista mukaani ja lähdin saman tien sairaalaa kohti työtoverini kyydillä. Samainen työtoverini istui loppujenlopuksi koko päivän vierelläni sairaalassa. Heikkona, paljaana, pelokkaana ja vieraassa ympäristössä oli helpottavaa, että hän osoitti kaikin tavoin välittämisensä ja lupasi jäädä vierelleni, vaikka tiesin, että häntä kipeästi tarvittiin takaisin kirkon basaaritohinoihin. En voi sanoin kuvailla, kuinka suuri hänen läsnäolonsa merkitys oli.

Osastolla jouduin heti sairaalasänkyyn ja piuhoihin. Kuvittelin olevani osa saksalaista sairaalasarjaa, kun minua kuljeteltiin sängyssä pitkin käytäviä :) Alunperin minun käskettiin varustautua jäämään pariksi päiväksi tarkkailuun, mutta lopulta vietimme sairaalassa kuitenkin "vain" n. 8,5 tuntia. Lääkärin tutkimusten, EKG:n, verikokeiden, sydänultran ja keuhkoröntgenin jälkeen lääkäri totesi, että voin lähteä kotiin: mitään ei löytynyt. Minun vain pitää levätä tämä tautini ohi, uusien ja vahvempien antibioottien kera. Päivän päätteeksi olen huojentunut: tutkittu on vikani mun. Tilanne vaatii yhä seuraamista, koska kuumekin oli sairaalassa taas aika korkealla. Vaan kirkastuu se kirkastumistaan: jokainen uusi päivä on lahjaa.

"Mua siipeis suojaan kätke, oi Jeesus, Herrani,
suojassas suo mun olla, jos kuinka kävisi.
Sä kaikeks tule mulle valollas, neuvoillas,
suo joka päivä elää mun yksin armostas."
VK 552:1

ARVAAMATTA TUULI KÄÄNTYY VASTAAN

Ehdin pyöriä ja hyöriä basaarivalmisteluissa kokonaiset 2,5 päivää, kunnes torstai-iltapäivänä tämä tyttö oli yht'äkkiä epäkunnossa: kova päänsärky, lihaskivut ja melkein 39 asteen kuume iskivät kuin silmänräpäyksessä. Taudin rajuus yllätti ja olin aika lohduton, varsinkin kun olin vast’ikään ollut jo vähän kipeä. Perjantaina ja lauantaina kuumeesta ei ollut enää tietoakaan, oli vain kovin tukkoinen olo.

Tänään kävin lääkärissä ja sain antibioottikuurin sekä poskiontelontulehdustäsmäkuurin. Kyselin varovasti vielä ennen lähtöäni, voisiko tautini olla lievää sikainfluenssaa. Lääkäri sanoi nähneensä lukemattomia sikainfluenssapotilaita eikä taudinkuvani perusteella uskonut sen olevan edes lievimmästä päästä. Olkoonpa mitä tahansa, niin kadota saa, pian kiitos. Mutta, opinpahan ainakin lisää saksaa: die Nasennebenhöhlenentzündung = poskiontelontulehdus. Kaunista!

MAN IN THE MIRROR

Die Mauer ist weg! Eli hyvää muurinmurtumisvuosipäivää Saksasta! Tekstin kirjoittajan itsensäkin piti olla tänä viikonloppuna pääkallonpaikalla eli Berliinissä, mutta päätin lopulta kuitenkin olla reissaamatta sairastelun ym. jälkeen. Takana oli outo viikko ja siksi rauhallinen vapaaviikonloppu oli paikallaan. Vkl piti sisällään mm. neulomista (voi kyllä, tällä kertaa villasukkayritelmäni eivät jää pelkkään yksinäiseen varteen, sillä lähestyn jo kärkikavennusta!), vanhojen linnanjuhlapätkien katsomista Ylen elävästä arkistosta (how low can I go?), näyteikkunaostoksia (Iittalan Taika-astiaston kuolaaminen onnistuu täällä Hampurissakin) sekä Michael Jackson -fiilistelyjä. Tänään kävin katsomassa Jacksonin toteutumattoman konserttikiertueen harjoituksista koottua This is It -dokumenttielokuvaa elokuvateatterissa. Wau! That's all I can say.

Työrintamalle kuuluu lähinnä seuraavaa: kirkkomme meni eilisen jälkeen kiinni ja avautuu seuraavan kerran vasta ensi viikon torstaina. Silloin alkaa nelipäiväinen joulubasaari, joka on aivan megalomaaninen tapahtuma ja suurensuuri voimainponnistus. En itse edes kunnolla käsitä, mitä tuleman pitää (ihan vain esimerkiksi: basaarikutsuja painettiin 10 000 kpl.) Valmistelut ovat alkaneet todenteolla tänään ja joukkoomme liittyy koko ajan uusia vapaaehtoisia ja talkoolaisia, Suomesta asti. Meno on siis suhteellisen kovaa aina ensimmäiseen adventtiin asti (basaarin jälkeen kirkko on siis purkamista varten vielä viikon kiinni). Odotettavissa pitkiä ja työteliäitä päiviä, mutta toivon mukaan myös innostavaa yhdessätekemisen meininkiä ja talkoohenkeä! Pitänen teidätkin ajan tasalla, sikäli mikäli jaksan :)

TÄSSÄ SEISON ENKÄ MUUTA VOI

Elämäni toinen (toimittamani) sanajumalanpalvelus on onnellisesti ohi. Torstai-illan pahat aavisteluni pitivät paikkansa ja perjantaiaamuna heräsin nielu ja pää julmettoman kipeänä. En ollut pe enkä la fyysisesti töissä vaan sairastin kotona jumiksen valmistelu seuranani. Eilen saarnaa viimeistellesäni tuli flashbackeja niihin lapsuuden lauantai-iltoihin, kun muu perhe on hiljentynyt jo nukkumaan yhden yksinäisen yhä naputellessa seuraavan aamun saarnaa. Kauas ei omena puusta putoa: huomasin tallentaneeni valmiin saarnani 1.11. klo 1.11 :D

Mutta nyt tottavieköön pappien arvostus silmissäni kasvaa huimaa vauhtia, itselleni kun näemmä tuottaa tuskaa valmistaa kaksi saarnaa puolen vuoden aikana! Kiitos ja kunnia teille, jotka jaksatte ja pystytte siihen vuodesta toiseen, vieläpä useamman kerran viikossa, kaikkien muiden töiden ohella! Eikä se ole pelkästään se saarna: virret, synnintunnustus- ja päästö, rukoukset ja kaikkinainen valmistautuminen! Tiedän, valmiita vaihtoehtoja näihinkin on, mutta silti! Saarnastani jäi itselle vähän keskeneräinen olo sen tekemisen jäätyä viimetippaan. Jumiksen toimittaminen muutoin sujui iloisin mielin, vaikka pastilleja, vettä ja nenäliinoja kuluikin tavallista enemmän :) Onneksi Pomoni on "kipujen mies ja sairauden tuttava"!

EVANKELIUMITEKSTI MATT. 5:13-16
"Jeesus sanoo: 'Te olette maan suola. Mutta jos suola menettää makunsa, millä se saadaan suolaiseksi? Ei se kelpaa enää mihinkään: se heitetään menemään, ja ihmiset tallaavat sen jalkoihinsa. Te olette maailman valo. Ei kaupunki voi pysyä kätkössä, jos se on ylhäällä vuorella. Eikä lamppua, kun se sytytetään, panna vakan alle, vaan lampunjalkaan. Siitä sen valo loistaa kaikille huoneessa oleville. Näin loistakoon teidänkin valonne ihmisille, jotta he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät Isäänne, joka on taivaissa.'"

"SUOLAA, SUOLAA, ENEMMÄN SUOLAA!"

Mikä aine? 5 pisteen vihje: Ihminen ei voi elää ilman sitä. 3 pisteen vihje: Sen puuttumisen huomaa. 1 pisteen vihje: Se herättää janoa. Ehken arvasitkin jo: se on SUOLA. Entäs tämä? 5 pisteen vihje: Se on osallisena moniin elämään liittyviin prosesseihin. 3 pisteen vihje: Se on välttämätön näkemiselle. 1 pisteen vihje: Se on pimeyden vastakohta. Tadaa! Se on VALO.

Huomaatko, miten tärkeitä nämä kaksi asiaa elämän kannalta ovat? Ei ole sattumaa, että Jeesus käyttää niitä vertauskuvina puhuessaan seuraajistaan. Hän ei sano: ”teidän täytyy tulla suolaksi/valoksi” vaan ”te olette suola/valo”. Hän ei myöskään sano: ”te olette maailman sokeri, makeutusaine tms.” vaan ”suola”. Kristitty, Jeesuksen seuraaja, on siis jo tällainen. Elintärkeä ja välttämätön. Valoa ei voi olla huomaamatta pimeässä ja suolan maistaa kyllä! Opetuslapset, joille Jeesus puhuu vuorisaarnassaan, eivät kuitenkaan ole sen kummallisempia ihmisiä kuin muutkaan. Suola ja valo ovat ominaisuuksia, jotka ovat tulleet heihin ulkopäin. Suolana ja valona toimiminen ei tarkoita oman erinomaisuuden tai hyvyyden loistamista tai niiden esiintuontia vaan Jeesuksen kirkastamista, kunnian antamista Hänelle. Maan suolan ja valon tärkein tehtävä on pysyä kiinni Jeesuksen rakkaudessa ja armossa.

Huomaa, että Jeesus ei myöskään sano: ”te olette seurakunnan suola/valo” vaan ”maailman.” Kristittyjä ei ole tarkoitettu eristäytymään ja vetäytymään ”pyhien” joukkoihin. ”Lapseni, älkäämme rakastako sanoin ja puheessa vaan teoin ja totuudessa.” (1. Joh. 3:18) Meidät on tarkoitettu maan suolaksi, todistamaan hiljaisella tai näkyvällä tavalla Kristuksen sovitustyöstä. Maan suolan tehtävänä on synnyttää Sanan janoa ja tuoda eheän armollista makua sinne, missä ihmiset ovat menettäneet toivon ja ”makunsa elämään”. Auttaa näkemään pimeässä, olla sytyttämässä toivonliekkejä sinne, missä elämä näyttäytyy vain pimeytenä.

Onko sinussa maku ja loisto tallella? Olisipa mahtavaa todeta, että KYLLÄ, minun elämäni on kirkas todistus toisille Jeesuksesta! Minä tuon maustetta sinne, missä sitä tarvitaan ja minusta loistaa taivaallinen valo pimeydessä. Useammin täytyy kuitenkin todeta, että päinvastoin! Pienikin katsaus tekoihimme, sanoihimme ja ajatuksiimme osoittaa jotain aivan muuta. Virrentekijäkin osasi sen mielestäni oivasti sanoittaa:

”Sä käskit, Herra, valona mun maailmassa olla. Nyt kelvotonta armahda, en kestä tuomiolla, kun kristitty vain nimeltä mä olen, aivan penseä, en kuuma enkä kylmä.” (VK 435)

Usein huulilta kuuluu vain parahdus: ”Herra, en osaa, en pysty, en kykene!” Ja Hän vastaa: ”Sinä et, mutta Minä kyllä.” Herra kutsuu meitä olemaan uskollinen niiden ihmisten ja tehtävien parissa, jotka meille on annettu. Jeesuksella on tehtävä jokaiselle luodulleen, jokaiselle seuraajalleen. Olet lahja ympärilläsi oleville ihmiselle. Sinun ei tarvitse etsiä itsestäsi sitä hyvää, jota Jumala haluaa sinun kauttasi välittää. Hänessä me elämme, liikumme ja olemme. Pidä katseesi Hänessä, joka on Valo. Suola toimii vain, kun se on tekemisissä ruuan kanssa. Herra kutsuu meitä viipymään Hänen yhteydessään: Raamatun äärellä, rukouksessa, uskovien yhteydessä, ehtoollisella. Hän ei pakota, Hän kutsuu. Mitä jos silti koen jatkuvasti epäonnistuvani? Mitä, jos suolani on muuttunut mauttomaksi, mitä jos valoni on sammunut?

Tänään vietämme uskonpuhdistuksen muistopäivää. Uskonpuhdistajamme, Martti Luther, yritti kelvata Jumalalle mm. harjoittamalla askeesia, opettelemalla Raamattua ulkoa sekä tekemällä muita hyviä ja ansiollisia tekoja. Jälkeenpäin hän jopa totesi: ”Jos joku olisi päässyt taivaaseen munkkiutensa ansiosta, niin sen olisi pitänyt olla minä”. Parempaan ja pyhempään pyrkiminen ei kuitenkaan vastannut Lutherin sielun hätään: miten löytää armollinen Jumala? (”Ihmisen suurin kysymys ei ole se, onko Jumala olemassa vai ei. Hänen suurin kysymyksensä on: onko olemassa rakastavaa Jumalaa.” Tommy Hellsten)

Evankeliumi, sanoma Jeesuksesta Kristuksesta Vapahtajana, on viesti ihmisen sydämelle ja omalletunnolle. Se kysyy: 1) mihin viime kädessä panet turvasi elämässäsi? 2) kuka hallitsee elämääsi? Evankeliumi herättää janon ja tyydyttää sen. Evankeliumi antaa rauhan pyhän Jumalan kanssa ja tuo syntien anteeksiannon eli vapautuksen syyllisyydestä. Evankeliumi toi vapautuksen myös Lutherille: ihminen on Jumalalle kelpaava vain ”yksin uskosta, yksin armosta, yksin Jeesuksen tähden” Saamme todeta Lutherin tavoin, että uskossa ei olekaan kysymys vaatimusten täyttämisestä, teoista ja tekemättäjättämisistä tai moraalin ja etiikan pohdinnasta, vaan siitä, mitä Jumala on tehnyt meidän ulkopuolellamme ja meistä riippumatta. ”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen vaan saisi iankaikkisen elämän.” Itsessämme olemme täysin kadotettuja. Vain se kelpaa, mikä tulee Jumalalta. Se riittää, minkä Jeesus ojentaa, vain se riittää, minkä Jeesus on tehnyt. Näin ollen kaikki omat yrityksemme ansaita pelastus Jumalalta ovat Vapahtajamme halventamista ja siksi tarvitsemme jokapäiväistä uskonpuhdistusta: joka aamu ”uusivanhaa” armoa! ”Perustus on jo laskettu ja se on Jeesus Kristus. Muuta perustusta ei kukaan voi laskea.” (1. Kor. 3:11)

Samalla kun huomaamme, että Jumalan lahjoittama pelastus ei ole kiinni suolaisuudestamme tai kirkkaudestamme, saamme myös todeta, että Jumalan rakkaus jokaista ihmistä kohtaan on ehdotonta. Sinä olet Jumalan rakkaudella luoma lahja ja ihme, kallisarvoinen ja ainutlaatuinen! Et virhe, et sattuma, et vahinko. Ihmisen rakkaus kohdistuu siihen, mikä on rakastettavaa, mutta Jumala luo rakastettavansa. Jumala rakastaa sitä, mikä on tyhjää ja ei mitään, luodakseen siitä jotakin ja saattaakseen sen olemaan. Vain Jumalan näkemys sinun arvostasi on ainoa oikea. Ja tätä ilosanomaa Jumalan rakkaudesta saat olla välittämässä myös muille Hänen luoduilleen! Ja kun oikein pysähtyy ajattelemaan, on aika huikaisevaa tajuta olevansa osa sitä samaa valoketjua, joka alkoi siitä valosta, joka valtasi opetuslapset Jeesuksen kuoleman pimeydessä! Olet osa suurta suunnitelmaa.

Rukoilemme: ”Siis anna minun palvella valtakunnan työssä. Kun uuvun, auta, vahvista ja kanna murheen yössä. Vain voimastasi voiman saan sun lamppunasi loistamaan ja säilyn suolanasi.” (VK 435)

I'M IN LOVE WITH A FAIRYTALE

Kaikki hyvä loppuu aikanaan (armonsa ei milloinkaan! :D) - töihinpaluu tökki tänään (kahden viikon loman jälkeen) aika rankasti. Varsinkin, kun olin aamupäivällä hyvästellyt serkkuni, joka oli ollut vieraanani neljä yötä. Iskelmiä, valokuvia, unikonsiemensämpylöitä, mummoja, koiria, euroviisuja, elokuvia, currywurstia ja fleecejä. Siinäpä päiviemme asiasanoja. Ehdimme tehdä yhtä sun toista, vaikka pääpaino ei ollutkaan tekemisellä vaan olemisella. Seikkailimme jopa Hampurin ulkopuolellekin - matkasimme junalla n. 40 kilometrin päähän pieneen suolakaupunkiin, Lüneburgiin.



Summa summarum - hyvä oli olla rakkaan ihmisen seurassa. Vaan nyt on taas arki ja aika tajuta, että kaukana olette te, sydämeni ilot... + aika pahaa-aavistella sairastuvansa (tautia on tässä puljussa liikkeellä), kun pitäisi oikeastaan olla tehokas työntekijä viikonlopun ryhmän majoittamista sekä sunnuntain jumista varten. Aika aikansa kutakin.

KAIKESSA NÄYTÄ KÄSIALA LUOJAN

Deutsche Bahn toimii! Paluumatkan kolmen junanvaihdon jälkeen olen onnellisesti ja turvallisesti perillä Hampurissa. Meinasi käydä kalpaten Frankfurtissa, missä minun piti kiirehtiä (alunperin 18 minuutissa, junan myöhässäolon takia 6 minuutissa) raiteelta 17 raiteelle 1. Juoksuksi meni, kuten arvata saattaa. 600 km:n matka taittui n. 5 ½ tunnissa. Tiistain aamuvarhainen (lähtöaika klo 5.19) junamatka oli jopa miellyttävämpi kuin paluumatka. Hur som helst, pikkulomani onnistui hyvinhyvinhyvin! Totesin, että "Ich habe mein Herz in Heidelberg verloren" (=menetin sydämeni Heidelbergiin) -laulun (, jonka olen oppinut lukion saksankielen kirjasta) sanoittajan ei tarvitse hävetä lyriikoitaan. Ilmoittautuisin heti "sydämensä Neckar-joen rannalle jättäneiden" -vertaistukiryhmään!


Vanha kaupunki sivukujineen ja mukulakivineen, pikkupuoteineen ja kahviloineen oli hurmaava. Kaupungin linna sai prinsessasadut elämään ja näköala linnan puutarhasta (kaupungin yli) oli huikaiseva. Filosofintiellä (Philosophenweg) seurasin monien Heidelbergiin rakastuneiden taiteilijoiden jalanjälkiä ja melkein rupesin itkemään kaiken sen kauneuden keskellä! Keräilin puidenlehtiä ja kuuntelin lintujenlaulua ihan ymmyrkäisenä. Maisemat olivat upeat, katsoipa minne tahansa. Heidelberg on selkeästi turistikohde - vähän väliä sateli "could you please take a picture of me" -pyyntöjä. Japanilaiset, jenkit ja ranskalaiset olivat hyvin edustettuina (Heidelberg on USA:n armeijan tukikohta). Englanninkielisellä linnakierroksella olin ainoa eurooppalainen (oppaan lisäksi), kun kaikki muut ryhmässäni olivat "from Tennessee" (kuvittele kuulevasi tuo leveällä murteella hieman ikääntyneen jenkkimiehen, viiksetlippisfarkut, suusta ü).


Pakollisten turistinähtävyyksien lisäksi koitin tehdä mahdollisimman paljon "ei-turistimaisia"-asioita. Lueskelin kirjastossa, istuin kahviloissa, olin katolisen kirkon Taizé-illassa ja luterilaisen seurakunnan hyväntekeväisyyskonsertissa. Se olikin "ein Erlebnis für sich" eli elämys sinänsä! Oli pakko etsiytyä iltapimeässä paikalle, kun tiedossa oli mainoksen perusteella "boogiewoogieta ja rock'n rollia"! Konsertti pidettiin seurakuntasalissa (joka muistutti lähinnä vanhaa koulun juhlasalia esiintymislavoineen) ja esiintyjänä oli I-H-A-N-A pianistiherra I-H-A-N-A-N (asiaan kuuluvan) otsakiehkuran kera, ja jonka ohjelmistoon tosiaan kuului lähinnä Jerry Lee Lewisiä ja Elvistä. Ja pianisti soitti, tottakai, ilman minkäänlaisia nuotteja ja katse poissa koskettimista ja oli NIIN uskomattoman taitava, että huh! Seurakunnan diakoniatyö sai hyvät rahat, kun yleisö oli ihan "pähkinöinä" (ja huom! konserttiin oli ilmainen sisäänpääsy ja rahan lahjoittaminen oli vapaaehtoista).

Hostelli oli oikein kiva, hyvällä paikalla, siisti, viihtyisä ja edullinen. Majoituin viiden naisen ryhmähuoneessa. Alakerrassa oli Lidl (joka muuten sijoittuu 2.kastiin omassa saksalaisten ruokakauppojen kastijaossani: on a) ykköskastin siistejä ja monipuolisia ruokakauppoja, b) Lidlejä ym. ja c) halpoja, mutta haisevia ja likaisia "varastoja") ja tanssikoulu. Ja aah, tanssikoulun ovi oli eilen illalla auki tullessani hostellille ja siellä oli jokin tangokurssi käynnissä NIIN dramaattinen meno päällä ja minun olisi NIIN tehnyt mieli jäädä katsomaan, mutta en sitten kehdannut.

Samassa ajassa olisin voinut matkustella vähän muuallakin etelä-Saksassa, mutta minusta oli toisaalta parempi olla kiireettömästi samassa paikassa hieman pidempään. Tänään ennen lähtöäni kävin vielä parissa kirkossa ja yhteen niistä osuin paikalle samaan aikaan hartauteen tulleiden suloistakin suloisempien päiväkotilasten kanssa! Saksalaisilla (tai ainakin heidelbergiläisillä) on oma "rukousleikkinsä" Isä meidän -rukoukselle! Siis sellainen laululeikkien tyylinen, tiedättehän. Mainiota, eikö?

Ja huuh, nyt tämän yhden väsyneen matkustajan on pakko käydä nukkumaan! Kiitosmielellä, kiitosmielellä.

ALL MY LOVING

Siskon kanssa vietetty aika on aina taattua laatua. Ja naurua (paitsi torstai-iltana, kun kyynelkanavat avautuivat jälleennäkemisen riemusta). Ihanaa, kun joku oikeasti minulle tärkeä ihminen oli lähellä ja läsnä! Yleisen yhdessäolon lisäksi kävimme mm. katsomassa yhden näytelmän Hampurin englantilaisessa teatterissa (,jonne "meille niin tyypillisesti" ryntäsimme kolme minuuttia ennen näytöksen alkua) sekä lisäämässä tietojamme Johnista, Paulista, Ringosta ja Georgesta Beatles-museossa (tosin siskolleni mikään tieto ei tainnut ollut uusi!).

Hyvästellessäni siskoani tänään lentoasemalla en yllättäen edes ajatellut mukaanlähtemistä. Olisin pitänyt hänet täällä luonani kyllä, mutta tajusin samalla, että Hampuri tuntuu kodilta enkä kaipaa, ainakaan tällä hetkellä, kipeästi Suomeen. Ja mikäs täällä ollessa nyt, kun siskoni varusti minut Oltermannilla, Pandan lakuilla, Sana-lehdillä ja äidin neulomuksilla. Eikä tässä ole mitään muuta kuin kivoja aikoja odotettavissa: viikon päästä saan seuraavan tärkeän ihmisen Suomesta vieraakseni ja sitä ennen lähden ylihuomenna (menestyksekkäästi tai vähemmän menestyksekkäästi) junia vaihdellen etelä-Saksaan. Ensimmäinen tavoite olisi herätä ajoissa tiistaiaamuyönä...Stay tuned.

SYDÄN LÄMPÖÄ TÄYS

Onpa ihana kokemus, kun joku pyytää istumaan viereensä kirkossa! Ajatus "huomaamattomasta minusta takapenkissä" ei ehtinyt tänään edes lähelle toteutusta, kun joku jo viittilöi minut luokseen ja teki minulle tilaa muutenkin jo täydessä penkkirivissä. Paluu anglikaanikirkkoon sen elokuisen "shut up" -episodin jälkeen oli kaikkea muuta kuin karu. Perjantai-illan ansiosta minut viittilöitiin tänään kirkonpenkkiin. Vietin sen (perjantai-illan siis) kymmenen vuotta Hampurissa asuneen brittinaisen kotona, anglikaanikirkon nuorten aikuisten -illassa. Keskustelimme muutaman brittiläisen, saksalaisen ja kanadalaisen kanssa yhden kirjan ja 2.Samuelin kirjan pohjalta mm. siitä, miten vaikeaa ihmisen on myöntää lähimmäiselleen ja Jumalalle olevansa väärässä ja miten helppoa tuomita toinen. Keskustelu oli korkealentoista ja seura akateemista, mutta kyllä tällainenkin, suomalainen luterilainen matomatkamiesmaan, näytti sopivan seuraan ihan hyvin :) Täällä ollessa tuntuu, että kynnys lähteä mukaan johonkin uuteen on aina korkea. Kun lopulta saa itsensä kammettua kynnyksen yli, huomaa, mitä kaikkea olisikaan jäänyt saamatta ja kokematta, jos olisi jäänyt pelkäämään kynnystä. (Ja tuonkin perjantai-illan kohdalla olisin voinut todeta: "antaa olla" niin moneen otteeseen: a) en meinannut saada NA-illan yhteyshenkilöä millään kiinni b) sain tiedon kokoontumispaikan osoitteesta, jonne oli luotani matkaa n. 7 km, vajaat kymmenen minuuttia ennen illan alkua c) harhailin pitkään etsiessäni oikeaa katua ja taloa pimeässä) Ehkäpä vähitellen kuitenkin opin hyvästelemään (tai olemaan luomatta) tyhmiä ja turhia kynnyksiä. Esteittä eteenpäin! :D

Perjantai oli muitakin hassuja ja yllättäviä episodeja täynnä. Tutustuin muutama viikko sitten "vapaaevankelisen" seurakunnan NA-illassa japanilaiseen, buddhalaiseen tyttöön, joka on myös vast'ikään muuttanut Hampuriin. Hän on kiinnostunut Raamatusta ja kristinuskosta ja jotain kautta etsiytynyt nimenomaan ko. seurakuntaan. Ymmärsimme oikein hyvin toisiamme saksaksi, vaikka emme kumpikaan ole saksankielentaitureita (tai ehkä nimenomaan siitä syystä...) Perjantaina tämä samainen tyttö sitten tuli yllättäen tapaamaan minua meidän kirkollemme. Suloista! Todennäköisesti yritämme nähdä toisiamme myös vastaisuudessa.

Ja vastaisuudesta puheenollen: torstai, tule pian! Vaikka kuinka elän "tässä hetkessä" nykyään (ks. edellinen kirjoitus :)), olen silti viimeaikoina odottanut kovin tulevaa torstaita. Sen (vihdoin!) lähestyessä olen tajunnut, kuinka paljon olenkaan kaivannut lempisiskoani. Iloitkaa ja riemuitkaa te, joilla on sisarukset ja muut rakkaat siedettävän välimatkan päässä! And to you my sweet sis: "Tulkee nyt äkkiä", if you know what I mean ;)

NYT ON LOKAKUU JA MINUSTA NÄKEE SEN

Blogin hiljaiselo kertonee ehkä siitä, että en koe kaikkien "kissanristiäisten" raportoimista enää niin huikean häikäisevän tarpeelliseksi. Elämää on kuitenkin. Viime kirjoituksen jälkeisiä "helmiä": entinen saksanopettajani kävi kirkolla - oli ihanaa saada hänen mukanaan tuulahdus kotikonnuiltani eli vanhempieni naapurista (danke für Deinen Besuch, E!), kävin ostamassa itselleni junaliput 600 km:n päähän ja takaisin (Heidelberg etelä-Saksassa on pienen reissuni kohde parin viikon päästä) ja piipahdin pikavisiitillä viehättävässä Lyypekissä. Olen havahtunut nauttimaan ja kiittämään todellisuudesta, tässä ja nyt, yhä enemmän. Parasta aikaa on parasta aikaa! Ei "sitku". Ja syksykin on tainnut saapua. Schön. Tuulee ja sataa sataa ropisee (nyt kenkäkauppojen kumisaapastarjontakin on monipuolistunut täällä...) Pitäkäähän itsestänne huolta siellä Suomen syysmyrskyjen keskellä!

DON'T LET IT GET AWAY

Kohtauksia eräästä syyskuisesta sunnuntaista:

Pah. Yöhitaita en kuvasta huolimatta kuullut, kun yhteys pätki. Toisaalta ihan hyvä niin: soittolistalla näkyi olevan Ozzy Osbournen "Dreamer". Nou thänks.

"SINÄ HUOLEHDIT JA HÄTÄILET NIIN MONISTA ASIOISTA. VAIN YKSI ON TARPEEN."

Yllä tunnelmia kirkoltamme lauantai-illalta, jolloin yli 150 kristillistä kirkkoa Hampurissa oli auki alkuillasta alkuyöhön. Kirkon tiesi olevan auki, jos sen seinässä oli ensimmäisen kuvani kaltainen "lakana". Ohjelma vaihteli luonnollisesti kirkoittain - jokaiselle jotakin: erilaisia konsertteja, hartauksia, näytelmiä jne. Meillä pienimuotoisesti oli "vain" 4 urkuhartautta, jotka olivat sisällöltään samanlaiset. Runko oli seuraavanlainen: Sibeliuksen tai Taneli Kuusiston virsi, raamatunkohta, musiikkia, kristillistä "meditaatiota" harjoituksen muodossa, Agricolan rukous, musiikkia, Herran siunaus ja loppusanat. Kirkkosaliin oli mahdollisuus jäädä kuuntelemaan urkumusiikkia, sytyttämään kynttilä tai rukoilemaan. Lisäksi iltaan kuului erityisruoka-annos "Himmel und Erde" eli "Taivas ja maa" (...saksalaisen taivasta ja maata: makkaraa, perunamuusia ja omenasosetta...), jota myytiin käsittääkseni melkein kaikissa muissakin kirkoissa.

Jonkun laskelman mukaan kirkollamme vieraili illan mittaan n. 130 ihmistä, joista minun laskujeni mukaan 40 osallistui hartauksiin. Olin iloisesti yllättynyt, vaikka kävijämäärä oli kuulema huomattavasti pienempi kuin viime vuonna. Mittaristo on mielestäni kuitenkin väärä, jos pelkällä kävijämäärällä mitataan onnistumista. Tänään luin lehdestä, että kokonaisuudessaan Nacht der Kirchenissä oli ollut liikkeellä n. 67 000 ihmistä. Samainen lehtijuttu kertoi hampurilaisesta naisesta, joka oli vuosia sitten"erkaantunut" kirkosta ja ajatteli, että Nacht der Kirchen ei taatusti ole ainakaan häntä varten. Tänä vuonna hän kävi kuitenkin useammassa kirkossa illan aikana ja yllättyi erittäin positiivisesti. Toivottavasti "saman kokeneita" ihmisiä oli enemmänkin! Olisipa kirkkoon yhtä helppo tulla muulloinkin.

Itse olin jotenkin kovin epävarma ja mietteliäs illan suhteen ennakkoon, vaikka ajattelinkin koko ajan, että tapahtuma on loistava "konsepti" (kirkkojen avoimet ovet!) ja olin iloinen, että minulla olisi mahdollisuus olla osa sitä. Hartauden sisällön työstäminen ja mietintä, tekstien saksaksikääntäminen, tarkistuttaminen ja muokkaaminen ja kaikkinainen käytännön kuntoonlaittaminen tuntui vaikealta ja jäi vähän viimetippaan. Edeltävällä viikolla oli luonnollisesti ihan normaalisti muitakin töitä + raamattupiirin sekä viikkohartauden valmistelua ja pitämistä. Lauantaipäivän olin vielä lupautunut viettämään kirkon sauvakävelijärouvien kanssa Stadtparkissa eli Hampurin suurimmassa puistossa (ehkä?). Se reissu tosin oli oikein onnistunut, sillä sää oli mitä mainioin.

Jokatapauksesssa, olin jotenkin kovin hätäisen oloinen ennen illan alkua. Tuntui, etten ollut valmistautunut asianmukaisesti ja ajan kanssa. Olin vain hätäisesti huudellut Jumalaa olemaan läsnä. En oikein edes tiennyt, mitä koko illalta odottaa. Lopulta illasta tuli lämmin, rauhallinen ja miellyttävä, kaikinpuolin hyvä (minulla on se onni, että en voi verrata sitä edellisvuotisiin :)) Illan kuluessa etukäteistuskailu muuttui kiitokseksi, iloksi, onneksi ja ihmetykseksi. Tuntui aivan epätodelliselta, että sain ylipäätään olla osa koko tapahtumaa: Minä! "Papin tuuraajana"! Hampurissa! Muutaman palautteen perusteella hartauden sisältö, tai pikemminkin Jumala, oli puhutellut ainakin joitakuita - eri ihmisiä eri osien kautta. Kiitos, Isä!