SYDÄN LÄMPÖÄ TÄYS

Onpa ihana kokemus, kun joku pyytää istumaan viereensä kirkossa! Ajatus "huomaamattomasta minusta takapenkissä" ei ehtinyt tänään edes lähelle toteutusta, kun joku jo viittilöi minut luokseen ja teki minulle tilaa muutenkin jo täydessä penkkirivissä. Paluu anglikaanikirkkoon sen elokuisen "shut up" -episodin jälkeen oli kaikkea muuta kuin karu. Perjantai-illan ansiosta minut viittilöitiin tänään kirkonpenkkiin. Vietin sen (perjantai-illan siis) kymmenen vuotta Hampurissa asuneen brittinaisen kotona, anglikaanikirkon nuorten aikuisten -illassa. Keskustelimme muutaman brittiläisen, saksalaisen ja kanadalaisen kanssa yhden kirjan ja 2.Samuelin kirjan pohjalta mm. siitä, miten vaikeaa ihmisen on myöntää lähimmäiselleen ja Jumalalle olevansa väärässä ja miten helppoa tuomita toinen. Keskustelu oli korkealentoista ja seura akateemista, mutta kyllä tällainenkin, suomalainen luterilainen matomatkamiesmaan, näytti sopivan seuraan ihan hyvin :) Täällä ollessa tuntuu, että kynnys lähteä mukaan johonkin uuteen on aina korkea. Kun lopulta saa itsensä kammettua kynnyksen yli, huomaa, mitä kaikkea olisikaan jäänyt saamatta ja kokematta, jos olisi jäänyt pelkäämään kynnystä. (Ja tuonkin perjantai-illan kohdalla olisin voinut todeta: "antaa olla" niin moneen otteeseen: a) en meinannut saada NA-illan yhteyshenkilöä millään kiinni b) sain tiedon kokoontumispaikan osoitteesta, jonne oli luotani matkaa n. 7 km, vajaat kymmenen minuuttia ennen illan alkua c) harhailin pitkään etsiessäni oikeaa katua ja taloa pimeässä) Ehkäpä vähitellen kuitenkin opin hyvästelemään (tai olemaan luomatta) tyhmiä ja turhia kynnyksiä. Esteittä eteenpäin! :D

Perjantai oli muitakin hassuja ja yllättäviä episodeja täynnä. Tutustuin muutama viikko sitten "vapaaevankelisen" seurakunnan NA-illassa japanilaiseen, buddhalaiseen tyttöön, joka on myös vast'ikään muuttanut Hampuriin. Hän on kiinnostunut Raamatusta ja kristinuskosta ja jotain kautta etsiytynyt nimenomaan ko. seurakuntaan. Ymmärsimme oikein hyvin toisiamme saksaksi, vaikka emme kumpikaan ole saksankielentaitureita (tai ehkä nimenomaan siitä syystä...) Perjantaina tämä samainen tyttö sitten tuli yllättäen tapaamaan minua meidän kirkollemme. Suloista! Todennäköisesti yritämme nähdä toisiamme myös vastaisuudessa.

Ja vastaisuudesta puheenollen: torstai, tule pian! Vaikka kuinka elän "tässä hetkessä" nykyään (ks. edellinen kirjoitus :)), olen silti viimeaikoina odottanut kovin tulevaa torstaita. Sen (vihdoin!) lähestyessä olen tajunnut, kuinka paljon olenkaan kaivannut lempisiskoani. Iloitkaa ja riemuitkaa te, joilla on sisarukset ja muut rakkaat siedettävän välimatkan päässä! And to you my sweet sis: "Tulkee nyt äkkiä", if you know what I mean ;)