DON'T LET IT GET AWAY

Kohtauksia eräästä syyskuisesta sunnuntaista:

Pah. Yöhitaita en kuvasta huolimatta kuullut, kun yhteys pätki. Toisaalta ihan hyvä niin: soittolistalla näkyi olevan Ozzy Osbournen "Dreamer". Nou thänks.

"SINÄ HUOLEHDIT JA HÄTÄILET NIIN MONISTA ASIOISTA. VAIN YKSI ON TARPEEN."

Yllä tunnelmia kirkoltamme lauantai-illalta, jolloin yli 150 kristillistä kirkkoa Hampurissa oli auki alkuillasta alkuyöhön. Kirkon tiesi olevan auki, jos sen seinässä oli ensimmäisen kuvani kaltainen "lakana". Ohjelma vaihteli luonnollisesti kirkoittain - jokaiselle jotakin: erilaisia konsertteja, hartauksia, näytelmiä jne. Meillä pienimuotoisesti oli "vain" 4 urkuhartautta, jotka olivat sisällöltään samanlaiset. Runko oli seuraavanlainen: Sibeliuksen tai Taneli Kuusiston virsi, raamatunkohta, musiikkia, kristillistä "meditaatiota" harjoituksen muodossa, Agricolan rukous, musiikkia, Herran siunaus ja loppusanat. Kirkkosaliin oli mahdollisuus jäädä kuuntelemaan urkumusiikkia, sytyttämään kynttilä tai rukoilemaan. Lisäksi iltaan kuului erityisruoka-annos "Himmel und Erde" eli "Taivas ja maa" (...saksalaisen taivasta ja maata: makkaraa, perunamuusia ja omenasosetta...), jota myytiin käsittääkseni melkein kaikissa muissakin kirkoissa.

Jonkun laskelman mukaan kirkollamme vieraili illan mittaan n. 130 ihmistä, joista minun laskujeni mukaan 40 osallistui hartauksiin. Olin iloisesti yllättynyt, vaikka kävijämäärä oli kuulema huomattavasti pienempi kuin viime vuonna. Mittaristo on mielestäni kuitenkin väärä, jos pelkällä kävijämäärällä mitataan onnistumista. Tänään luin lehdestä, että kokonaisuudessaan Nacht der Kirchenissä oli ollut liikkeellä n. 67 000 ihmistä. Samainen lehtijuttu kertoi hampurilaisesta naisesta, joka oli vuosia sitten"erkaantunut" kirkosta ja ajatteli, että Nacht der Kirchen ei taatusti ole ainakaan häntä varten. Tänä vuonna hän kävi kuitenkin useammassa kirkossa illan aikana ja yllättyi erittäin positiivisesti. Toivottavasti "saman kokeneita" ihmisiä oli enemmänkin! Olisipa kirkkoon yhtä helppo tulla muulloinkin.

Itse olin jotenkin kovin epävarma ja mietteliäs illan suhteen ennakkoon, vaikka ajattelinkin koko ajan, että tapahtuma on loistava "konsepti" (kirkkojen avoimet ovet!) ja olin iloinen, että minulla olisi mahdollisuus olla osa sitä. Hartauden sisällön työstäminen ja mietintä, tekstien saksaksikääntäminen, tarkistuttaminen ja muokkaaminen ja kaikkinainen käytännön kuntoonlaittaminen tuntui vaikealta ja jäi vähän viimetippaan. Edeltävällä viikolla oli luonnollisesti ihan normaalisti muitakin töitä + raamattupiirin sekä viikkohartauden valmistelua ja pitämistä. Lauantaipäivän olin vielä lupautunut viettämään kirkon sauvakävelijärouvien kanssa Stadtparkissa eli Hampurin suurimmassa puistossa (ehkä?). Se reissu tosin oli oikein onnistunut, sillä sää oli mitä mainioin.

Jokatapauksesssa, olin jotenkin kovin hätäisen oloinen ennen illan alkua. Tuntui, etten ollut valmistautunut asianmukaisesti ja ajan kanssa. Olin vain hätäisesti huudellut Jumalaa olemaan läsnä. En oikein edes tiennyt, mitä koko illalta odottaa. Lopulta illasta tuli lämmin, rauhallinen ja miellyttävä, kaikinpuolin hyvä (minulla on se onni, että en voi verrata sitä edellisvuotisiin :)) Illan kuluessa etukäteistuskailu muuttui kiitokseksi, iloksi, onneksi ja ihmetykseksi. Tuntui aivan epätodelliselta, että sain ylipäätään olla osa koko tapahtumaa: Minä! "Papin tuuraajana"! Hampurissa! Muutaman palautteen perusteella hartauden sisältö, tai pikemminkin Jumala, oli puhutellut ainakin joitakuita - eri ihmisiä eri osien kautta. Kiitos, Isä!

HIMMEL UND ERDE

Olen kovinkovin väsynyt ja nuhjuinen, mutta silti hyvin onnellinen. Kirjoitan pidemmälti lähiaikoina, nyt on vain pakko akuutisti hihkua ja hehkua. Koko syksyn jännittämäni ja tämän viikon vääntämäni ja kääntämäni "Nacht der Kirchen" eli "Kirkkojen yö" sujui leppoisan lämmintunnelmaisesti. Minä "papinkorvike" olin yhdessä kanttorimme kanssa vastuussa tasatunnein (klo 19-22) pidetyistä hartauksista, auf Finnisch und auf Deutsch. Illan mielenkiintoisin ja "hämmentävin" tuttavuus oli tosi mukava nuori jenkkiläinen mormonimies, joka on ollut lähetystyössä Suomessa 2 vuotta ja puhuu täydellistä suomea! Suomikaipuutaan hän etsiytyi kirkkoomme, tuli kahteen hartauteen (vaikka ne olivat samanlaiset) ja oli loistavaa juttuseuraa. Ruokapöydän ääressä en voinut olla huvittumatta: saksalaistunut (alunperin sveitsiläissyntyinen), ranskaa äidinkielenään puhuva kanttorimme (jolla oli suomalainen mies), amerikkalainen mormoni ja minä keskustelimme keskenämme SUOMEKSI. Muitakin lämpimiä kohtaamisia, lähinnä saksalaisten kirkkovieraiden kanssa, oli illan mittaan monta. Kerta toisensa jälkeen sain vastata kysymykseen: "Sind Sie die Pastorin?" :D

(rukousalttarin "malja")

"Mutta joka juo minun antamaani vettä, ei enää koskaan ole janoissaan. Siitä vedestä, jota minä annan, tulee hänessä lähde, joka kumpuaa ikuisen elämän vettä."
Joh. 4:14

SININEN SOINTU

Juha-Pekka Sillanpää. Radio Suomi. Sunnuntai klo 23. YÖHITAAT! Parasta, mitä pyhäyöhönsä kuvitella saattaa. Yöhitaita on kuunneltu mm. opinnäytteentekotuskassa Pieksämäellä, harkkajännityksessä Alvar Aallon suunnittelemassa asunnossa Seinäjoella, vanhempien jo nukkuessa seinän toisella puolella Tniemellä ja talvipakkasilla hyvän ystävän seurassa Kemijärvellä. Ja nyt, Hampurissa (pääteltäköön siis, että netti toimii taas). Syksytuuli riehuu ikkunan toisella puolella, juon teetä villasukat jalassa ja ah, kuuntelen vain.

Tänään: Rakastin tuulta. Tykkäsin vastaantulleista lederhosenmiehistä, hunnullisista muslimimummoista ja pienistä mustaihoisista kaksospojista. Nautin pyörällä ajamisesta pimeässä sateen jälkeen. Riemuitsin, kun sain viettää yhteensä 3,5 tuntia kirkoissa. Iloitsin, kun osasin rukoilla "Isä meidän" saksaksi ulkoa. Enkä keksi parempaa päätöstä päivälle kuin...Yöhitaat. Kohta alkaa uusi viikko ja panikointi (siitä lisää myöhemmin), mutta nyt: on vain tämä hetki.

KADUILLA TUULEE

1) Läksiäiset, ohi.
2) Muutto, ohi.
3) Ystävän vierailu, ohi.

1) Johtajamme läksiäiset olivat lämminhenkiset ja haikeat, cocktailtarjoilumme menestys (ja kukatkin onnistuivat!) Ohessa näette muutamia herkkuja kyseisestä tapahtumasta.
Lähtöjuhlapäivän iltana omat koti-ikävätunteeni aktivoituivat. Kipeä kaipuu kotiin iski toden teolla, kun tajusin, että ”yksi meistä” lähtee pysyvästi Suomeen. Jos joku olisi tuossa hetkessä tarjonnut lentolippua, olisin lähtenyt mukaan. Jälkeenpäin huomasin, että olin jo päiviä aikaisemmin ajatellut, että saksalainen ruoka ei enää maistu hyvältä, ihmiset tuntuvat vierailta eikä kielikään kuulosta enää niin kauniilta. Uutuudenviehätysvaihe lienee siis officially over. Harmituksen jälkeen kaipauksesta irtosi myös iloa! Mikä riemu, että elämässäni on paljon ihania ihmisiä ja asioita, joita kaivata. On olemassa NIIN paljon hyvää. Harvemmin sitä mitään ikävää kaipaa.

2) Muutto oli, niin kuin muutot yleensä, lähinnä jotain muuta kuin hauskaa. Nyt, kaiken asetuttua paikoilleen, nautin olostani paljon enemmän täällä yläkerran pappilassa kuin alakerran asunnossa. Parasta on huoneeni korkea ikkuna: saan katsella mm. seitsemän kirkon torneja ja erityisesti St.Michaelia. Kyseisen kirkon torvisoittoja tiedän jo nyt kaipaavani Suomessa. Joka aamu klo 10 ja joka ilta klo 21 kirkon tornissa seisoo torvisoittaja, joka soittaa jonkin kirkkovuoteen sopiva virren/laulun. Minusta on ihanaa, että kirkko näin ”muistuttaa olemassaolostaan” (tai pikemminkin Jumalan olemassaolosta). Ohessa ikkunanäkymääni sekä näkymää "kotipuistostani" St.Michaelin tornista kuvattuna. Ainoa miinus nykyisessä huoneessani on se, että netti ei toimi (ainakaan vielä). Riippuvainen, mikä riippuvainen. Täällä netin merkitys korostuu kuitenkin entisestään – se on pääasiassa ainoa yhteysvälineeni läheisiin ja ”ulkomaailmaan”. Mutta toisaalta, viheliäinen aikasyöppö myös. Lisäksi sen myötä jää pois kaikki ”käsinkirjoitettukirjeromantiikka” :)

3) Parasta viime viikossa oli ehdottomasti saksalaisen ystäväni vierailu! Lukiomme olivat ystävyyskouluja keskenään: lukion 2.luokalla hän asui viikon meillä kotona ja minä puolestani myöhemmin viikon hänen perheessään Hamelnissa. Hänen seurassaan oli pakko ihmetellä, miten joku, jota en ole nähnyt viiteen vuoteen, voikaan saada minussa niin helposti aikaan hymyn, naurun ja hyvänolon. Hän toi mukanaan, jollain merkillisellä tavalla, kodin. Jännää sinänsä, koska en voi käyttää omaa äidinkieltäni hänen kanssaan lainkaan, ja se kuitenkin on itseilmaisuni, tunteideni ja ajatusteni, ”kotini” kieli. Kiersimme Hampuria, katsoimme suomalaisia leffoja englanninkielisillä tekstityksillä, kävimme hänen serkkujensa luona (2 tuntia tiiviisti mukana saksankielisessä keskustelussa oli minulle maksimi, sen jälkeen alkoi keskittyminen herpaantua), pelleilimme valokuva-automaatissa ja taistelimme nauraen uskomatonta tuulta ja sadetta vastaan heppoisilla sateenvarjoillamme. On mahtavaa, että kaiken muun hyvän lisäksi, jaamme tämän saksalaisen ystäväni kanssa myös uskonyhteyden. Ihmettelimme molemmat, miten kaikki onkaan natsannut kohdallamme niin hyvin yhteen. Yhdistäviä asioita on niin paljon, alkaen samanlaisista vaatteista :) Lupasin hänelle, että seuraavan kerran nähdessämme osaan jo paremmin saksaa...tavoitteita on asetettava!

Viikonloppuun mahtui mm. lihakeiton valmistaminen 25:lle hengelle ja kukkien metsästys lauantaialkuillasta (tulin vapaapäiviltä iltavuoroon enkä muistanut heti, että kirkkosalin kukat olivat jo sopimattomat seuraavan aamun ristiäisiin ja jumikseen…kukkavastaava huomasi siis ilokseen, että kukkakaupat eivät lauantaisin ole kovin kauan auki eikä lähikaupassakaan ole välttämättä aina käyttökelpoisia kimppuja..) Rautatieaseman kukkapuoti oli pelastus! Innokas, saksaa murtaen puhunut kukkakauppias tarjoutui aviomieheksenikin, mutta otin mukaan tällä kertaa vain kukat. Lopuksi vielä vähän ”maailma on pieni” –päivittelyä: viikonlopun vantaalaisille srk-vieraillemme kahvia kaataessani joku heistä kysyi, mistä olen kotoisin jne. Hetken päästä ainakin neljä heistä ilmoitti tuntevansa vanhempani, kuka mistäkin yhteydestä. Kiitos, kiva sukunimeni!