DEUS IBI EST (=Siellä Jumala on)

Perjantai-iltana kävelin ensimmäistä kertaa Hampurissa kirkkoon (siis johonkin toiseen kuin työpaikkaani). St.Petri on Hampurin vanhin kirkko. Muuta en osaa sen historiasta oikeastaan sanoa, sillä en niinkään halunnut vierailla kirkossa kuin turisti museossa: katsella ikkunamaalauksia tai lukea historiafaktoja. Menin kirkkoon, koska sielu janosi ja mieli kaipasi turvaa, lepoa, hiljaisuutta. Siispä St.Petrin hiljainen huone oli helmi. Askel oli kevyempi, kun astuin takaisin ulos ihmisvilinään.

Lauantaina tein comebackin, kun osallistuin päivällä kirkossa järjestettyyn Taizé-rukoushetkeen. Taizé on siis Ranskassa sijaitseva ekumeeninen yhteisö, joka on tullut tunnetuksi lauluistaan. Lisätietoja esim. täällä: http://www.taize.fr/fi. Minut tutustutettiin Taizén maailmaan toden teolla viime kesätyöpaikassani, kiitos ”Isä Camillon”. Ihastuin yksinkertaiseen rukouksen kokonaisvaltaisuuteen heti. St.Petrin Taizé-hetkessä oli siispä jotain ihanan kotoista: tutut ikonit, kynttilät, pienet puujakkarat ja laulut. Taizé-hetki pidettiin kirkon alttarilla, joten matkailijatkin ”saivat osansa” lauluista, raamatunteksteistä ja rukouksista, jotka luettiin saksaksi, ranskaksi ja englanniksi.

Taizé-hetken jälkeen päätin kaikkia ”vapaapäivisin säästän jalkojani” – periaatteitani vastaan kävellä kirkon torniin. Kipusin 544 porrasta ylös (ja myöhemmin alas) 123 metrin korkeuteen. Urakka oli kuin jokin ”Suurin pudottaja”-skaban tehtävä ja meno sen mukaista: en paljon vauhtia hiljentänyt tai taukoja pitänyt. Lienee siis turha kertoa, millainen oloni oli perillä. Tosin siihen ei liiemmin ehtinyt kiinnittää huomiota, kun katsoi maisemia. Hampuri aukeni komeasti ylempää katsottuna!

Alkuillasta kävin vielä lenkillä Planten und Blumenilla, järkyttävän isolla ja kauniilla puistoalueella St.Paulissa. Siitä on tullut jo nyt ehdoton lempipaikkani, vaikka olen käynyt siellä vain kaksi kertaa. Planten und Blumenin kauneutta on vaikea tiivistää sanoihin. Siispä täytyy ensi kerralla ottaa kamera mukaan. Illalla kävimme Reeperbahnilla ihmettelemässä moottoripyöräilijöiden paljoutta. Hampurissa oli tänä viikonloppuna Harley-päivät ja kirkonkin autotalli täynnä prätkiä.

Sunnuntaiaamuna suuntanani oli ylläripylläri, kirkko. Menin messuun vieressämme sijaitsevan St.Michaelin kirkon kryptaan. Sain ovella käteeni laulukirjan, päivän messuohjelman ja messukaavakirjasen. Siispä taiteilin näiden ja oman Raamattuni kanssa koko messun ajan. Lauloin täysillä mukana, yhdessä laulussa oli ilahduttavasti tuttu sävelkin. Tuhlaajapoika oli aiheena ja saarnasta ymmärsin jopa jotain, (harmittavan vähän silti), laulujensanoista ja rukouksista enemmän. Hämmästyttävintä oli se, että päivän evankeliumin jälkeen, ennen saarnaa, kastettiin lapsi. En tiedä, onko se ihan yleinen käytäntö täällä, mutta minusta aika fiksua itse asiassa. Kaste on seurakunnan yhteinen juhla: Jumalan perheväki saa uuden jäsenen. Seurakunta rukoilee yhdessä lapsen, kummien ja vanhempien puolesta. Kieltämättä messussa ollessani olisin voinut tuntea itseni ulkopuoliseksi: en tiedä, missä kohtaa pitää nousta ylös, mitä lauletaan vastauslauluksi ja saarnankin sanoma menee ohi. Tältäkö tuntuu, kun kirkossa puhutaan kieltä, jota ei ymmärrä? Nyt kyse on lähinnä äidinkielestä, mutta mietin asiaa ihan yleisesti. Useimmille jumiskaavat ovat vieraita ja käytetty kieli ”hepreaa”, vaikka olisi oman pitäjän kirkossa. Ja kristinuskon sanoma kun on kuitenkin suuruudessaan hyvin yksinkertainen! Irvikuvahan se sellainen on, että ”pyhä” sisäpiiri kokoontuu sunnuntaisin seremoniamestarin estradille. Ja seurakunnanko piti olla syntisten sairaala?

Ja ainiin! Maikkel sitten kuoli :(. Tuntui, että Saksan tv-kanavat näyttivät aina televisiota vilkaistessani Maikkelin musiikkivideoita ja konserttitaltiointeja sekä dokumentteja hänestä. Kuuntelemani radiokanavakin soitti perjantaina nonstoppina vain kyseisen herran tuotantoa. Lisäksi Hauptbahnhofille eli rautatiasemalle oli tuotu kynttilöitä, pehmoleluja ja suruviestejä popin kuninkaan muistolle. Tällaista täällä.

HERE COMES THE SUMMER SUN

Kesä. Vihdoinkin. Hampurissa, kuten myös tietääkseni siellä Suomessa, kesäinen lämpö on viimein alkanut helliä vilukissoja. Täällä tosin odotellaan viikonlopuksi myös ukkoskuuroja, viime lauantaina ennen juhannusgrillailuja saatiin rakeitakin. Juhannus meni kaikkinensa hyvin, touhua riitti. Kirkolla soitti loistava suomalais-saksalainen jazz-kokoonpano ja hyvää ruokaa riitti kaikille. Tässä kuva salaattipöydästämme (minäkin sain tehdä yhden salaateista ü):

Viikon ensimmäiset kaksi päivää vietin vapaalla. Kävin mm. kiertelemässä St.Paulia, syömässä liikaa liian hyvää jäätelöä ja risteilemässä Elbe-joella yhden suomalaisen aupairin kanssa, johon tutustuin kirkolla. Paattiimme eksyi muitakin suomalaisia ja kävi ilmi, että olimme kaikki tulleet samalla lennolla Hampuriin: minä, aupair ja tapaamamme suomalainen pariskunta. Veikeää. Satamaan kävelee tästä kirkolta ehkä n. 5 minuuttia. Välillä menen sinne ihan muuten vaan nauttimaan auringosta ja tuulesta sekä haitarimusiikista. Hanuristeihin kun tuntuu törmäävän aina n. 50 metrin välein. Näkymää satamasta ja lähiympäristöstäni:


Tällä ”kotikadullani” on lukuisia ravintoloita ja kahviloita; italialaisia, espanjalaisia ja portugalilaisia. Lähellä on myös puistoaluetta. Elo on vilkasta ympärillä ja itse asiassa nautin siitä, vaikka olenkin jo hieman ehtinyt kaipailla maalaisrauhaa.

Eilenillalla olimme muiden työntekijöiden ja vapaaehtoisten kanssa grillijuhlissa Suomen pääkonsulaatin residenssissä. Paikka oli huikaisevan upea, ruoka taivaallisen hyvää, ihmiset fiksuja ja filmaattisia, tunnelma vapautunut. Oli ihanaa, kun saattoi ymmärtää saksaa jo hieman enemmän (parhaiten tähän mennessä) eikä tarvinnut ihmetellä, mille ihmiset nauravat, kun kerrankin ymmärsi ja saattoi nauraa mukana. Tämä kaikki kyllä johtui lähinnä siitä, että sain kuunnella saksaa suomalaisten suusta, selvästi ja tarpeeksi hitaasti. No, positiivista jokatapauksessa :). Ilmeisesti saanen odottaa kutsua myös konsulaatin itsenäisyyspäiväjuhliin, joihin tulee kuulema pukeutua kuin linnanjuhliin konsanaan.

Töissä on ollut hektistä. Pikkuhiljaa olen kuitenkin päässyt työhön enemmän kiinni Ei tarvitse enää kysyä tai varmistaa jokaista pikkuasiaa. Näin ollen ehdin myös pohtia asioita työn tiimellyksessä, kun ei tarvitse vain keskittyä pitämään ajatuksia harjanvarressa tai pyykkikorissa. Lähinnä kai olen pohtinut kirkon toiminta-ajatukseen liittyviä juttuja. Mikä on missiomme? Millainen on kirkon itsetarkoitus ja millä tavalla oma työni palvelee sitä? Millä tavalla kutsu Jumalan valtakuntaan (viime pyhän peruja) on todellisuutta tässä kirkossa ja sen työssä ja miten koen sen täällä ilmenevän omalla kohdallani? No jaa, turhaa tai tarpeellista, en tiedä. Saanko vastauksia kysymyksiini koskaan, en tiedä. Pohdin silti.

Mutta nyt lähden läkähtymään saunaan.

RAINY DAYS NEVER SAY GOODBYE

Ei ole paljon kehumista Hampurinkaan juhannussäässä. Tällä hetkellä vettä tulee taivaan täydeltä. Minua se ei kuitenkaan häiritse, kävinhän eilen ostamassa kumisaappaat. Tiedättehän, miten tärkeää niiden omistaminen minulle on: olinpa kaupungissa tai maalla, kumisaappaat ovat ainoa jalkinevaihtoehto sadesäällä (ja joskus poudallakin). Etsin kumisaappaita parista kaupasta ja aina sain samanlaisen ihmetyskatseen niitä kysyessäni. Vihdoin löysin myös muutaman aikuisten koon, mutta oma kokoani en siltikään. Kun kysyin myyjältä lisäkokoja, hän ihmetteli, tarvitsenko saappaita naamiaisiin tai karnevaaleihin tms.! Ilmeisesti niiden arkikäyttö on hieman harvinaisempaa täällä. No, jokatapauksesssa omistan nyt kauniit kukalliset saappaat. Kävin samalla tutustumassa myös muutamaan muuhun keskustan liikkeeseen ja meinasin seota alelaarien äärellä. Hillitsin kuitenkin hermoni ja kukkaro pysyi suht’ tiiviisti kiinni.

Töissä olen ollut nyt kahtena iltana (klo 14.30–22.30.) Kirkko on auki iltapäivästä alkuyöhön, joten hulinaa riittää. Silloin ti-iltana Helsingissä kävin kokeilemassa hotellin lähelläolleen Käpylän kirkon ovia, mutta ne olivat luonnollisesti kiinni: milloin sitä nyt Suomessa kirkkoon sisälle pääsisi…Täällä iloitsen siitä, että kirkon ovet ovat auki iltamyöhään asti – aina on joku työntekijä tavattavissa, tuoretta kahvia ja pullaa tarjolla ja kirkkosaliin pääsee halutessaan myös.

Kassankäyttö ja majoittujien vastaanottaminen, tiskit ja siivoaminen ovat tulleet tutuiksi näiden parin työvuoron aikana, mutta paljon opeteltavaa ja omaksuttavaa riittää silti. Jalat valittavat vielä, kun ei ole vähään aikaan seisomatyötä tarvinnut tehdä. Saksaakin olen päässyt tosiaan jo mongertamaan. Kyllä ottaa koville, kun tajuaa olevansa ihan lapsen tasolla kielellisesti. Välillä ei ymmärrä mitään, vaikka ihmiset puhuisivat kuinka hitaasti ja toisaalta ei osaa myöskään ilmaista itseään niin kuin haluaisi.Yritys on kuitenkin kova.

Ainiin! Turha luulo, että Hampurissakaan voisi olla täysin tunnistamattomissa. Satuin juttusille eilen Tniemen lukiossa 80-luvulla olleen opettajan kanssa ja kappas, minäkin olin hänelle sukunimeni perusteella ”tuttu”. Maailma on pieni. Saksalaiseen yöelämäänkin pääsin eilen hiukkasen tutustumaan. Käytiin ensin Altonassa, missä on koko viikon ajan ollut ohjelmaa ”Altonale” –tapahtuman takia ja nyt vkl:na keskiyöhön asti ns. ”markkinat”, missä myös suomalaiset ja kirkko ovat mukana tänä vuonna. Altonasta jatkettiin vielä Reeperbahnille. Se olikin minulle jo entuudestaan tuttu, mutta nyt oikein yöaikaan lyhtyjen valossa nähtynä: surullinen paikka.

Tänä iltana meillä on kirkolla juhannusjuhlat. Luvassa on mm. grillailua ja musiikkia. Ennen töihinmenoa lähden käymään kuitenkin vielä kaupassa nyt kun ilmakin on vähän kirkastunut. Kumisaappaat jalkaan silti, natürlich!

Juhannusiloa Suomeen!

”Johannes tietä tuli valmistamaan,
Kristuksen saapumista julistamaan.
On Kristuksessa täysi sovitus,
anteeksiantamus ja pelastus.”
VK 259:4

TOTUUS ISKI KUIN SALAMA

Salamoita ei ole tänään Hampurissa näkynyt, päinvastoin, sää on ollut mitä mainioin. Lempeä auringonpaiste ja lämpö olivat juuri sitä, mitä kaipasinkin. Tämä vain on jotenkin niin kovin epätodellista - Hampuri on minun kotini nyt! Nyt se on totta. En ole täällä muutamaa viikkoa tai paria kuukautta vaan vuoden! Käydessäni iltapäivällä ruokakaupassa (missä on onnekseni muuten erinomaiset Kinder-valikoimat)se rysähti - tästä tulee kantaruokakauppani ja näitä katuja tallaan lukemattomia kertoja tästä eteenpäin. Vuosi on pitkä aika. Ja toisaalta kuitenkin niin lyhyt, ristiriitaista. Mutta, Hampuri on kyllä juuri niin kaunis kuin muistelinkin. Kävin vähän pyörimässä tuossa ympäristössä illalla ja ah!, tässä kaupungissa vain on jotain niin viehättävää.

Lento meni hyvin ja kentällä minua oltiin vastassa. Majoitun soluasuntoon kahden muun tytön kanssa. 1,5 viikkoa nukun tilapäisesti olohuoneessamme ja sen jälkeen saan oman huoneen. Tänään olen saanut palloilla ihan rauhassa. Huomenna alkaa varsinainen perehdytys ja työt iltavuorolla. Olenkin sitten töissä koko viikonlopun, ensi viikon työvuoroista en vielä tiedä.

Tällä hetkellä mieli ja asiat ovat vielä sekaisin kaikesta uudesta. Se on kai ihan luvallista. Kyllä pieninkin askelin pääsee perille. Kiitollinen mieli on siitä, että matka sujui turvallisesti ja olen saanut rauhassa kotiutua tänne.

"Siunaa elämääni, siunaa työtäni.
Auta, että tunnen läsnäolosi.
Anna lampun loistaa (kirjaimellisesti!),
mieli tyynnytä.
Isä öin ja päivin, pidät kädestä."
VK 482:4

Siinäpä virrenpätkä, joka tänään on soinut mielessä.
Salakavala yritykseni on myös saada lukijani rakastumaan virsiin!

Tästä se lähtee.

HALOO HELSINKI!

Se on menoa kohta. Kirjoittelen parhaillaan lentoaseman internetpäätteeltä. Olin yötä hotellissa Helsingin Käpylässä, siskon ammattijärjestön alennuksella (kiitos r-A-K-a-s!) Itkut itkettiin ja naurut naurettiin lähimpien kanssa siis jo eilen. Selvisin Käpylästä täydessä bussissa kentälle. Lähtöselvitys sujui, laukku oli reilun kilon "ylipainoinen", mutta kiltti virkailija ei laskuttanut. (Äidille tiedoksi, että ensimmäinen julkkiskin on jo bongattu.)Reilun parin tunnin päästä olen jo yläilmoissa, hui! Aamulla jännitti niin, että tuskin sain hotellin hienosta aamupalasta mitään suuhuni...

Siltikin, J.Karjalaista lainatakseni: "heihei, musta tuntuu että mä meen!"

Voikaa hyvin.

Bis später!

KAIKKI MUUTTUU, MUTTA ANTAA SEN MUUTTUA

Hei sukulaiset, ystävät, kaverit ja kumminkaimat!

Tervetuloa mukaan vuoteeni Saksassa. Tiedossa on (todennäköisesti) tuntoja laidasta laitaan: ihastumisesta turhautumiseen, ilosta koti-ikävään. Todellisuus on, että lähtöön on enää kolme yötä! Kuluneella viikolla lähdön todellisuus on alkanut konkretisoitua. Parin päivän aikana ”jätin jäähyväiset” yli kymmenelle ihmiselle. Tervehdyksissä oli jälleennäkemisen riemua, joka muuttuikin melkein saman tien haikeaksi hyvästelyksi. Elämä liikkuu, ei se voi seisahtua (vaikka joskus niin kovasti haluaisi!) Nyt viikonloppuna olen ”hyvästellyt” myös tuttuja maisemia - kävellyt sateen jälkeen järven rantaan ja seisonut keskellä heinäpeltoa, ajanut autolla maisemapaikalle keräämään kieloja, pyöräillyt satamaan katselemaan ilta-aurinkoa ja istunut yöllä kuistilla kuuntelemassa lintujen laulua. Voi kunpa voisin kätkeä sydämeeni edes paloja tästä maalaiskauneudesta. Tekisi mieli syleillä kesäistä luontoa, lempeää tuulta ja suloisia tuoksuja.

Tänään alkoi pakkaus, akilleen kantapääni. Tällä kertaa olen kuitenkin suhtautunut urakkaan rennosti - välttämätön mukaan ja Hampurista sitten se, mikä puuttuu. Ihan hyvältä näyttää tällä hetkellä, huomenna viimeistelen sitten laukkujeni täyttämisen. Pakkaus- ja muuttotilanteissa on hyvä muutenkin pohtia, mitä sitä ihminen loppujenlopuksi edes tarvitsee… Katoavista ja katoamattomista aarteistahan tänään oli kirkollisestikin puhetta. Pappi lainasi saarnassaan Tuomas Kempiläisen ajatuksia Jeesuksen seuraamisesta. Ne tuntuivat kovinkin otollisilta. Kuinka totta onkaan, että me kristityt etsimme lepoa, iloa ja helppoa elämää ja samalla toivomme tulevamme enemmän Kristuksen kaltaisiksi. Hiukan ristiriitaista ottaen huomioon, että Kristuksen elämä oli täynnä kärsimystä ja marttyyriutta! Etsimme Jumalalta lohdutusta, mutta mitä olisikaan etsiä lohdutuksen Jumalaa? Lähettämissanat ”lähtekää rauhassa ja palvelkaa Herraa iloiten” koin erityisen tarpeellisiksi tällä kertaa. Minut lähetettiin konkreettisesti maailmaan! Paluumatkalla radiossa alkoi vielä soida Petri Laaksosen ”turvallisin mielin tänään matkaa teen” – viisu.

Iltapäivällä kahvittelimme perheen kesken ns. läksiäiskahvejani. Innostuin leipomaan eilen ja tässä otos pöydästämme (= pakollinen leivontablogihetkeni):

Jaoin leikkimielisesti puheenvuoroja vanhemmilleni ja isän äänen ollessa edelleen kadoksissa intoutui äiti puhumaan siivistä ja juurista: ”on tervettä ja turvallista lähettää lapsi maailmalle, kun sillä on vankat siivet ja juuret.”

Löytyipä tämän päivän virsistä myös oiva rukous (mistäpä virrestä ei!) lähtöäni ajatellen:

”Suojele isänmaata ja omaisiani.

Pyhyyden tuntoon saata kirkkoni, kansani.

Oi Herra, armahda, sairaita paranna,

vahingot, vaarat torju ja auta, pelasta.” (VK 399:5)