I'M IN LOVE WITH A FAIRYTALE

Kaikki hyvä loppuu aikanaan (armonsa ei milloinkaan! :D) - töihinpaluu tökki tänään (kahden viikon loman jälkeen) aika rankasti. Varsinkin, kun olin aamupäivällä hyvästellyt serkkuni, joka oli ollut vieraanani neljä yötä. Iskelmiä, valokuvia, unikonsiemensämpylöitä, mummoja, koiria, euroviisuja, elokuvia, currywurstia ja fleecejä. Siinäpä päiviemme asiasanoja. Ehdimme tehdä yhtä sun toista, vaikka pääpaino ei ollutkaan tekemisellä vaan olemisella. Seikkailimme jopa Hampurin ulkopuolellekin - matkasimme junalla n. 40 kilometrin päähän pieneen suolakaupunkiin, Lüneburgiin.



Summa summarum - hyvä oli olla rakkaan ihmisen seurassa. Vaan nyt on taas arki ja aika tajuta, että kaukana olette te, sydämeni ilot... + aika pahaa-aavistella sairastuvansa (tautia on tässä puljussa liikkeellä), kun pitäisi oikeastaan olla tehokas työntekijä viikonlopun ryhmän majoittamista sekä sunnuntain jumista varten. Aika aikansa kutakin.

KAIKESSA NÄYTÄ KÄSIALA LUOJAN

Deutsche Bahn toimii! Paluumatkan kolmen junanvaihdon jälkeen olen onnellisesti ja turvallisesti perillä Hampurissa. Meinasi käydä kalpaten Frankfurtissa, missä minun piti kiirehtiä (alunperin 18 minuutissa, junan myöhässäolon takia 6 minuutissa) raiteelta 17 raiteelle 1. Juoksuksi meni, kuten arvata saattaa. 600 km:n matka taittui n. 5 ½ tunnissa. Tiistain aamuvarhainen (lähtöaika klo 5.19) junamatka oli jopa miellyttävämpi kuin paluumatka. Hur som helst, pikkulomani onnistui hyvinhyvinhyvin! Totesin, että "Ich habe mein Herz in Heidelberg verloren" (=menetin sydämeni Heidelbergiin) -laulun (, jonka olen oppinut lukion saksankielen kirjasta) sanoittajan ei tarvitse hävetä lyriikoitaan. Ilmoittautuisin heti "sydämensä Neckar-joen rannalle jättäneiden" -vertaistukiryhmään!


Vanha kaupunki sivukujineen ja mukulakivineen, pikkupuoteineen ja kahviloineen oli hurmaava. Kaupungin linna sai prinsessasadut elämään ja näköala linnan puutarhasta (kaupungin yli) oli huikaiseva. Filosofintiellä (Philosophenweg) seurasin monien Heidelbergiin rakastuneiden taiteilijoiden jalanjälkiä ja melkein rupesin itkemään kaiken sen kauneuden keskellä! Keräilin puidenlehtiä ja kuuntelin lintujenlaulua ihan ymmyrkäisenä. Maisemat olivat upeat, katsoipa minne tahansa. Heidelberg on selkeästi turistikohde - vähän väliä sateli "could you please take a picture of me" -pyyntöjä. Japanilaiset, jenkit ja ranskalaiset olivat hyvin edustettuina (Heidelberg on USA:n armeijan tukikohta). Englanninkielisellä linnakierroksella olin ainoa eurooppalainen (oppaan lisäksi), kun kaikki muut ryhmässäni olivat "from Tennessee" (kuvittele kuulevasi tuo leveällä murteella hieman ikääntyneen jenkkimiehen, viiksetlippisfarkut, suusta ü).


Pakollisten turistinähtävyyksien lisäksi koitin tehdä mahdollisimman paljon "ei-turistimaisia"-asioita. Lueskelin kirjastossa, istuin kahviloissa, olin katolisen kirkon Taizé-illassa ja luterilaisen seurakunnan hyväntekeväisyyskonsertissa. Se olikin "ein Erlebnis für sich" eli elämys sinänsä! Oli pakko etsiytyä iltapimeässä paikalle, kun tiedossa oli mainoksen perusteella "boogiewoogieta ja rock'n rollia"! Konsertti pidettiin seurakuntasalissa (joka muistutti lähinnä vanhaa koulun juhlasalia esiintymislavoineen) ja esiintyjänä oli I-H-A-N-A pianistiherra I-H-A-N-A-N (asiaan kuuluvan) otsakiehkuran kera, ja jonka ohjelmistoon tosiaan kuului lähinnä Jerry Lee Lewisiä ja Elvistä. Ja pianisti soitti, tottakai, ilman minkäänlaisia nuotteja ja katse poissa koskettimista ja oli NIIN uskomattoman taitava, että huh! Seurakunnan diakoniatyö sai hyvät rahat, kun yleisö oli ihan "pähkinöinä" (ja huom! konserttiin oli ilmainen sisäänpääsy ja rahan lahjoittaminen oli vapaaehtoista).

Hostelli oli oikein kiva, hyvällä paikalla, siisti, viihtyisä ja edullinen. Majoituin viiden naisen ryhmähuoneessa. Alakerrassa oli Lidl (joka muuten sijoittuu 2.kastiin omassa saksalaisten ruokakauppojen kastijaossani: on a) ykköskastin siistejä ja monipuolisia ruokakauppoja, b) Lidlejä ym. ja c) halpoja, mutta haisevia ja likaisia "varastoja") ja tanssikoulu. Ja aah, tanssikoulun ovi oli eilen illalla auki tullessani hostellille ja siellä oli jokin tangokurssi käynnissä NIIN dramaattinen meno päällä ja minun olisi NIIN tehnyt mieli jäädä katsomaan, mutta en sitten kehdannut.

Samassa ajassa olisin voinut matkustella vähän muuallakin etelä-Saksassa, mutta minusta oli toisaalta parempi olla kiireettömästi samassa paikassa hieman pidempään. Tänään ennen lähtöäni kävin vielä parissa kirkossa ja yhteen niistä osuin paikalle samaan aikaan hartauteen tulleiden suloistakin suloisempien päiväkotilasten kanssa! Saksalaisilla (tai ainakin heidelbergiläisillä) on oma "rukousleikkinsä" Isä meidän -rukoukselle! Siis sellainen laululeikkien tyylinen, tiedättehän. Mainiota, eikö?

Ja huuh, nyt tämän yhden väsyneen matkustajan on pakko käydä nukkumaan! Kiitosmielellä, kiitosmielellä.

ALL MY LOVING

Siskon kanssa vietetty aika on aina taattua laatua. Ja naurua (paitsi torstai-iltana, kun kyynelkanavat avautuivat jälleennäkemisen riemusta). Ihanaa, kun joku oikeasti minulle tärkeä ihminen oli lähellä ja läsnä! Yleisen yhdessäolon lisäksi kävimme mm. katsomassa yhden näytelmän Hampurin englantilaisessa teatterissa (,jonne "meille niin tyypillisesti" ryntäsimme kolme minuuttia ennen näytöksen alkua) sekä lisäämässä tietojamme Johnista, Paulista, Ringosta ja Georgesta Beatles-museossa (tosin siskolleni mikään tieto ei tainnut ollut uusi!).

Hyvästellessäni siskoani tänään lentoasemalla en yllättäen edes ajatellut mukaanlähtemistä. Olisin pitänyt hänet täällä luonani kyllä, mutta tajusin samalla, että Hampuri tuntuu kodilta enkä kaipaa, ainakaan tällä hetkellä, kipeästi Suomeen. Ja mikäs täällä ollessa nyt, kun siskoni varusti minut Oltermannilla, Pandan lakuilla, Sana-lehdillä ja äidin neulomuksilla. Eikä tässä ole mitään muuta kuin kivoja aikoja odotettavissa: viikon päästä saan seuraavan tärkeän ihmisen Suomesta vieraakseni ja sitä ennen lähden ylihuomenna (menestyksekkäästi tai vähemmän menestyksekkäästi) junia vaihdellen etelä-Saksaan. Ensimmäinen tavoite olisi herätä ajoissa tiistaiaamuyönä...Stay tuned.

SYDÄN LÄMPÖÄ TÄYS

Onpa ihana kokemus, kun joku pyytää istumaan viereensä kirkossa! Ajatus "huomaamattomasta minusta takapenkissä" ei ehtinyt tänään edes lähelle toteutusta, kun joku jo viittilöi minut luokseen ja teki minulle tilaa muutenkin jo täydessä penkkirivissä. Paluu anglikaanikirkkoon sen elokuisen "shut up" -episodin jälkeen oli kaikkea muuta kuin karu. Perjantai-illan ansiosta minut viittilöitiin tänään kirkonpenkkiin. Vietin sen (perjantai-illan siis) kymmenen vuotta Hampurissa asuneen brittinaisen kotona, anglikaanikirkon nuorten aikuisten -illassa. Keskustelimme muutaman brittiläisen, saksalaisen ja kanadalaisen kanssa yhden kirjan ja 2.Samuelin kirjan pohjalta mm. siitä, miten vaikeaa ihmisen on myöntää lähimmäiselleen ja Jumalalle olevansa väärässä ja miten helppoa tuomita toinen. Keskustelu oli korkealentoista ja seura akateemista, mutta kyllä tällainenkin, suomalainen luterilainen matomatkamiesmaan, näytti sopivan seuraan ihan hyvin :) Täällä ollessa tuntuu, että kynnys lähteä mukaan johonkin uuteen on aina korkea. Kun lopulta saa itsensä kammettua kynnyksen yli, huomaa, mitä kaikkea olisikaan jäänyt saamatta ja kokematta, jos olisi jäänyt pelkäämään kynnystä. (Ja tuonkin perjantai-illan kohdalla olisin voinut todeta: "antaa olla" niin moneen otteeseen: a) en meinannut saada NA-illan yhteyshenkilöä millään kiinni b) sain tiedon kokoontumispaikan osoitteesta, jonne oli luotani matkaa n. 7 km, vajaat kymmenen minuuttia ennen illan alkua c) harhailin pitkään etsiessäni oikeaa katua ja taloa pimeässä) Ehkäpä vähitellen kuitenkin opin hyvästelemään (tai olemaan luomatta) tyhmiä ja turhia kynnyksiä. Esteittä eteenpäin! :D

Perjantai oli muitakin hassuja ja yllättäviä episodeja täynnä. Tutustuin muutama viikko sitten "vapaaevankelisen" seurakunnan NA-illassa japanilaiseen, buddhalaiseen tyttöön, joka on myös vast'ikään muuttanut Hampuriin. Hän on kiinnostunut Raamatusta ja kristinuskosta ja jotain kautta etsiytynyt nimenomaan ko. seurakuntaan. Ymmärsimme oikein hyvin toisiamme saksaksi, vaikka emme kumpikaan ole saksankielentaitureita (tai ehkä nimenomaan siitä syystä...) Perjantaina tämä samainen tyttö sitten tuli yllättäen tapaamaan minua meidän kirkollemme. Suloista! Todennäköisesti yritämme nähdä toisiamme myös vastaisuudessa.

Ja vastaisuudesta puheenollen: torstai, tule pian! Vaikka kuinka elän "tässä hetkessä" nykyään (ks. edellinen kirjoitus :)), olen silti viimeaikoina odottanut kovin tulevaa torstaita. Sen (vihdoin!) lähestyessä olen tajunnut, kuinka paljon olenkaan kaivannut lempisiskoani. Iloitkaa ja riemuitkaa te, joilla on sisarukset ja muut rakkaat siedettävän välimatkan päässä! And to you my sweet sis: "Tulkee nyt äkkiä", if you know what I mean ;)

NYT ON LOKAKUU JA MINUSTA NÄKEE SEN

Blogin hiljaiselo kertonee ehkä siitä, että en koe kaikkien "kissanristiäisten" raportoimista enää niin huikean häikäisevän tarpeelliseksi. Elämää on kuitenkin. Viime kirjoituksen jälkeisiä "helmiä": entinen saksanopettajani kävi kirkolla - oli ihanaa saada hänen mukanaan tuulahdus kotikonnuiltani eli vanhempieni naapurista (danke für Deinen Besuch, E!), kävin ostamassa itselleni junaliput 600 km:n päähän ja takaisin (Heidelberg etelä-Saksassa on pienen reissuni kohde parin viikon päästä) ja piipahdin pikavisiitillä viehättävässä Lyypekissä. Olen havahtunut nauttimaan ja kiittämään todellisuudesta, tässä ja nyt, yhä enemmän. Parasta aikaa on parasta aikaa! Ei "sitku". Ja syksykin on tainnut saapua. Schön. Tuulee ja sataa sataa ropisee (nyt kenkäkauppojen kumisaapastarjontakin on monipuolistunut täällä...) Pitäkäähän itsestänne huolta siellä Suomen syysmyrskyjen keskellä!