PAPPI, LUKKARI, TALONPOIKA, KUPPARI

Tänään Lampusta tuli pappi ja suntio. Toimitin siis elämäni ensimmäisen sanajumalanpalveluksen kauniina kirkastussunnuntai-iltana. Seurakuntalaisia oli 5 (kävimäjämäärä iltakirkoissa yleensä n. 10-15), mutta mulle jokainen heistä oli kultaakin kalliimpi. Jumis meni ihmeellisen hyvin, ainakin näin "papin" näkökulmasta. Mielen valtasi rauha heti alkumusiikin ensisävelistä alkaen! Olin suunnattoman iloinen, että sain olla palvelemassa tällaisessa tehtävässä. Vuorolaulut ja saksaksi luettu VT:n lukukappale eivät nekään tuntuneet niin kauhistuttavilta :D. Jumiksen jälkeen naispuoliset kirkkovieraat kyynelehtivät kilpaa - kuka mistäkin syystä, mutta kaikki hymyillen kuitenkin. Rohkenen julkaista tässä saarnani, vaikka tiedänkin, että lukijakunnassani on paljon taitavampia saarnamiehiä- ja naisia. Lisäksi luettuna saarna ei ole koskaan aivan sama kuin kuultuna, mutta siitäkin huolimatta:

EVANKELIUMITEKSTI, LUUK. 9:28-35
"Noin viikon kuluttua siitä, kun Jeesus oli tämän puhunut, hän otti mukaansa Pietarin, Johanneksen ja Jaakobin ja nousi vuorelle rukoilemaan. Hänen rukoillessaan hänen kasvonsa muuttuivat ja hänen vaatteensa sädehtivät kirkkaan valkoisina. Samassa siinä oli kaksi miestä, Mooses ja Elia, keskustelemassa hänen kanssaan. He ilmestyivät taivaallisessa kirkkaudessa ja puhuivat Jeesuksen poislähdöstä, joka oli toteutuva Jerusalemissa.Pietari ja hänen kanssaan olevat opetuslapset olivat vaipuneet syvään uneen. Havahtuessaan he näkivät Jeesuksen kirkkaudessaan ja ne kaksi miestä, jotka olivat hänen kanssaan. Kun nämä olivat lähtemässä Jeesuksen luota, Pietari sanoi: "Opettaja, on hyvä, että me olemme täällä. Me teemme kolme majaa: sinulle ja Moosekselle ja Elialle." Mutta hän ei tiennyt mitä sanoi.Pietarin puhuessa tuli pilvi ja peitti paikan varjoonsa. Opetuslapset pelästyivät, kun näkivät miesten peittyneen pilveen. Pilvestä kuului ääni: "Tämä on minun Poikani, minun valittuni, kuulkaa häntä! Äänen vaiettua opetuslapset näkivät Jeesuksen olevan yksin. He pysyivät vaiti kaikesta kokemastaan eivätkä vielä silloin kertoneet siitä kenellekään."

VALO PALJASTAA...JA VAPAUTTAA

Montako kertaa olet tänä kesänä ”häikäistynyt” kesäauringosta? Mikä on ollut reaktiosi? Oletko painanut katseesi alaspäin, yrittänyt etsiä varjoa tai nostanut esimerkiksi kätesi aurinkoa ”peittämään”? Jos et koe tänä kesänä joutuneesi kesäauringon yllättämäksi, niin muistele tilannetta, jossa olet esimerkiksi pitkään pimeässä vietetyn ajan jälkeen sytyttänyt valot päälle. Silmäsi ovat taatusti aristelleet valoa, hetken jos toisenkin.

Päivän raamatuntekstit kertovat myös kirkkaudesta. Kirkkaudesta, joka on kaikkia kirkasvalolamppuja ja auringonvaloakin kirkkaampi. Mooseksen kasvot säteilivät, kun hän oli puhunut Jumalan kanssa. Seurustelu Jumalan kanssa jättää siis aina jälkensä. Silti, Mooses ei nähnyt muutosta itsessään vaan se oli vain ulospäin nähtävissä. Kun Mooses palasi Jumalalta saamansa laintaulut käsissään Siinainvuorelta, herätti hänen kasvojensa kirkkaus pelkoa israelilaisissa: valo kertoi pimeydessä oleville toisesta todellisuudesta. Mooseksen täytyi peittää kasvonsa, yhtäältä israelilaisten pelon vuoksi, mutta toisaalta kasvojen kirkkauden katoavuuden vuoksi. Mooseksen kasvojen kirkkaus oli siis kuitenkin vain ohimenevää. Paavalin mukaan Moosesta/Jumalan lakia kirkkaampi on se säteily, joka tulee (korinttolaiskirjeen sanoin) ”vanhurskauden julistamisen virasta.” Tällä tarkoitetaan siis Kristusta. Jumalan lain kirkkaus ei ole mitään verrattuna siihen kirkkauteen, mitä evankeliumi (=sanoma Jeesuksesta) tarjoaa. Lain virkana on korostaa Jumalalle kelpaamattomuutta, mutta evankeliumin sana herättää teoillaan kelvottoman eloon. Uskossa on kyse Kristuksen kirkastumisesta ihmiselle: Jeesus ei ole enää vain historiallinen henkilö, filosofi tai taitava opettaja vaan Hänestä tulee ”tie, totuus ja elämä."

Kuten ihmissilmä, joka ei kestä kirkkautta, ei myöskään ihmiselämä kestä kaiken paljastavaa päivänvaloa. Oletko nähnyt lähimmäisissäsi pimeyttä? Jokainen meistä voisi varmasti tältä istumalta luetella yhden jos toisenkin lähimmäisemme synnin. Harvemmin kuitenkaan muistamme, että se pimeys, jota lähimmäisessämme näemme, on samaa pimeyttä, mitä oma sydämemmekin on täynnä. Sitä on minussa, sinussa ja kaikissa. Jokainen ”pienikin” Jumalan tahdon vastainen ajatus, sana, teko ja tekemättä jättäminen on Jumalalle liikaa. Kaikki rikkomukset Jumalan pyhyyttä vastaan merkitsevät yhtä paljon. Kun Jumala saa ihmisen havahtumaan omaan pimeyteensä = kun pimeys tulee valaistuksi, tekee mieli sanoa kuten Pietari: ”Herra, mene pois minun luotani, minä olen syntinen ihminen.” Valo paljastaa vaietut ja salaiset, pimeät lokeromme. Elämän ”roskalaarien” äärellä ei oikein tee mieli paistatella.

Kuitenkin juuri siinä: elämäsi roskalaarien äärellä Kristus kysyy, saako Hän tulla hätääsi, saako Hän tulla päästämään sinut vapaaksi taakastasi? Saako Hän tulla ja pestä sinut puhtaaksi? Oman syntisyyden tajuaminen ei näin ollen merkitsekään loppua vaan pikemminkin alkua! Kun Jumalan laki kertoo sinulle, mitä sinun olisi pitänyt tehdä saavuttaaksesi pelastuksen ja rauhan Jumalan kanssa, niin evankeliumi kertoo, että Jeesus on jo tehnyt tämän kaiken puolestasi! Kristus on tehnyt kaiken sinun, minun ja koko maailman puolesta: kantanut syyllisyytemme ja taakkamme Golgatan keskimmäisellä ristillä. Me voimme vain kääntyä likaisine käsinemme Jumalan Pojan puoleen ja antaa Hänen kantaa syyllisyytemme ja ottaa pelastuksen lahjana vastaan.

Tarvitsemme tätä Kristuksen kirkastumista elämässämme päivittäin: emme pääse synnistä eroon. Yhä uudelleen ja uudelleen saamme tunnustaa, että omassa voimassamme emme voi, kykene tai pysty. Silloin Jumala saa osoittaa armonsa ihmiselle. Ei ole olemassa niin ”pientä” syntiä, etteikö se olisi Jumalalla tiedossa eikä niin ”suurta” syntiä, etteikö sitä voisi Herran eteen tuoda. Jumalan armossa ei ole mitään pelättävää (sitä ei tarvitse peittää) eikä se vähene tai katoa! Virren sanoin: ”Rohkaistu siis sieluparka, joka näännyt murheeseen, pelko heitä, sydän arka, katso Herraan Jeesukseen. Syntiesi suuruutta et voi armoon verrata.” (VK 269:7)

Kristuksen kirkastuminen oli yksi Hänen elämänsä taitekohdista. Opetuslapset saivat omin silmin nähdä Hänen jumalallisen suuruutensa. Heille tehtiin selväksi, kuka Jeesus oli: ”Tämä on minun rakas poikani.” Tekstistä käy ilmi, että opetuslasten oli hyvä olla taivaallisessa kirkkaudessa, he olisivat voineet jäädä vuorelle pidemmäksikin aikaa. Uskon, että Jumala antaa ihmiselämään ”kirkastusvuorihetkiä”: tilanteita ja aikoja, jolloin on erityisen hyvä olla ja Jumala tuntuu läheiseltä. Ehkä mielessäsi on useampiakin oman elämäsi ”kirkastusvuorihetkiä”, kenties ei yhtäkään. Suurimmaksi osaksi aikaa elämämme kun on täynnä vastakkaisia kokemuksia: vaeltamista varjojen laaksossa, missä Jumalan kirkkaudesta ei tunnu olevan tietoakaan. Päinvastoin, Hän tuntuu loistavan poissaolollaan: on vain surua, tuskaa, vastoinkäymisiä, kipua ja tarkoituksettomuutta. Monelle kristitylle kokemus Jumalan kätkeytymisestä on tuttua: ”Tiedän, että Jumala on hyvä, mutta ei yhtään tunnu siltä.” Elämän täyttää levottomuus ja lohduttomuus, tunteellinen kuivuus, joka voi olla kuin käsin kosketeltavaa. Kokemuksessa Jumalan poissaolosta on kuitenkin jotain taivaallista: se pakottaa ihmisen muistamaan Jumalaa, huutamaan Hänen puoleensa. Jumala kasvattaa ihmistä kiinnittämään katseensa Kristukseen, aktiivisesti ja luottavaisesti.

Sillä millaista olisi elämä, joka olisi täynnä ”kirkastusvuorihetkiä”? Onnellista ehkäpä, mutta ei ongelmatonta. Usko kiinnittyisi tällöin hyvinkin pian pelkästään tunteisiin ja kokemuksiin. Lopulta mikään ei enää riittäisi vaan ihminen tavoittelisi aina vain upeampaa, vahvempaa ja loistavampaa tunnetta ja elämystä. Silloin ihminen syyllistyy määrittelemään tunteidensa kautta Jumalan rakkautta, tahtoa ja läsnäoloa: tunteet nousevat suurempaan asemaan kuin Jumalan Sana. Itsekin tähän lukemattomia kertoja syyllistyneenä havahdun tajuamaan, että ankkurini on tällöin kiinnittynyt väärään paikkaan: itseeni ja tunteisiini ei Jumalan Sanaan, joka on voimassa, tuntui miltä tuntui. Katseemme tulisi olla liimattuna ristille, sillä siellä Kristus on kirkkaudessaan kohdattavissa. Opetuslapsetkaan eivät voineet jäädä kirkastusvuorella, vaikka olisivat halunneet. He laskeutuivat takaisin maanpinnalle, elämään: kärsimykseen ja taisteluun. Mutta, olivatko he yksin? Eivät. Jeesus ei lähettänyt opetuslapsiaan takaisin maailman keskelle yksin. Hän tuli heidän mukaansa ja kulki itse kohti suurinta kärsimystä. Jumalan hiljaisuus on merkki siitä, että Hän näkee sinut. Hän ei vain tule ihmisen pimeyteen vaan Hän on jo siellä. Hän on ääneti, sillä Hän rakastaa sinua. Ihminen voi ja saa huokailla: ”Herra, kuule kun huudan sinua. Älä kätke minulta kasvojasi, älä jätä minua.” ja Jumala vastaa: ”Minä en sinua jätä. En milloinkaan sinua hylkää.” (hepr. 13:5)

Rukoilemme: ”Kirkasta, Kristus, itsesi myös meille matkallamme. Voimalla kalliin sanasi valaise sieluamme, niin että kirkastettuina me saamme kerran taivaassa veisata kiitostasi.”(VK 263:6)

Loppukevennyksenä vielä eilinen minun ja n. 8-vuotiaan suomalais-saksalaisen tytön välinen keskustelu (tämä ei tokikaan enää kuulunut saarnaan!ü):
tyttö: "Hast du ein Auto?"
minä: "Nein, ich habe kein Auto."
tyttö: "Aber dein Mann hat sicherlich ein Auto."
minä: "Ich habe keinen Mann."
tyttö: "Und warum nicht?"

Vastaapa siihen nyt sitten jotain fiksua ja auf Deutsch vielä!