DEUS IBI EST (=Siellä Jumala on)

Perjantai-iltana kävelin ensimmäistä kertaa Hampurissa kirkkoon (siis johonkin toiseen kuin työpaikkaani). St.Petri on Hampurin vanhin kirkko. Muuta en osaa sen historiasta oikeastaan sanoa, sillä en niinkään halunnut vierailla kirkossa kuin turisti museossa: katsella ikkunamaalauksia tai lukea historiafaktoja. Menin kirkkoon, koska sielu janosi ja mieli kaipasi turvaa, lepoa, hiljaisuutta. Siispä St.Petrin hiljainen huone oli helmi. Askel oli kevyempi, kun astuin takaisin ulos ihmisvilinään.

Lauantaina tein comebackin, kun osallistuin päivällä kirkossa järjestettyyn Taizé-rukoushetkeen. Taizé on siis Ranskassa sijaitseva ekumeeninen yhteisö, joka on tullut tunnetuksi lauluistaan. Lisätietoja esim. täällä: http://www.taize.fr/fi. Minut tutustutettiin Taizén maailmaan toden teolla viime kesätyöpaikassani, kiitos ”Isä Camillon”. Ihastuin yksinkertaiseen rukouksen kokonaisvaltaisuuteen heti. St.Petrin Taizé-hetkessä oli siispä jotain ihanan kotoista: tutut ikonit, kynttilät, pienet puujakkarat ja laulut. Taizé-hetki pidettiin kirkon alttarilla, joten matkailijatkin ”saivat osansa” lauluista, raamatunteksteistä ja rukouksista, jotka luettiin saksaksi, ranskaksi ja englanniksi.

Taizé-hetken jälkeen päätin kaikkia ”vapaapäivisin säästän jalkojani” – periaatteitani vastaan kävellä kirkon torniin. Kipusin 544 porrasta ylös (ja myöhemmin alas) 123 metrin korkeuteen. Urakka oli kuin jokin ”Suurin pudottaja”-skaban tehtävä ja meno sen mukaista: en paljon vauhtia hiljentänyt tai taukoja pitänyt. Lienee siis turha kertoa, millainen oloni oli perillä. Tosin siihen ei liiemmin ehtinyt kiinnittää huomiota, kun katsoi maisemia. Hampuri aukeni komeasti ylempää katsottuna!

Alkuillasta kävin vielä lenkillä Planten und Blumenilla, järkyttävän isolla ja kauniilla puistoalueella St.Paulissa. Siitä on tullut jo nyt ehdoton lempipaikkani, vaikka olen käynyt siellä vain kaksi kertaa. Planten und Blumenin kauneutta on vaikea tiivistää sanoihin. Siispä täytyy ensi kerralla ottaa kamera mukaan. Illalla kävimme Reeperbahnilla ihmettelemässä moottoripyöräilijöiden paljoutta. Hampurissa oli tänä viikonloppuna Harley-päivät ja kirkonkin autotalli täynnä prätkiä.

Sunnuntaiaamuna suuntanani oli ylläripylläri, kirkko. Menin messuun vieressämme sijaitsevan St.Michaelin kirkon kryptaan. Sain ovella käteeni laulukirjan, päivän messuohjelman ja messukaavakirjasen. Siispä taiteilin näiden ja oman Raamattuni kanssa koko messun ajan. Lauloin täysillä mukana, yhdessä laulussa oli ilahduttavasti tuttu sävelkin. Tuhlaajapoika oli aiheena ja saarnasta ymmärsin jopa jotain, (harmittavan vähän silti), laulujensanoista ja rukouksista enemmän. Hämmästyttävintä oli se, että päivän evankeliumin jälkeen, ennen saarnaa, kastettiin lapsi. En tiedä, onko se ihan yleinen käytäntö täällä, mutta minusta aika fiksua itse asiassa. Kaste on seurakunnan yhteinen juhla: Jumalan perheväki saa uuden jäsenen. Seurakunta rukoilee yhdessä lapsen, kummien ja vanhempien puolesta. Kieltämättä messussa ollessani olisin voinut tuntea itseni ulkopuoliseksi: en tiedä, missä kohtaa pitää nousta ylös, mitä lauletaan vastauslauluksi ja saarnankin sanoma menee ohi. Tältäkö tuntuu, kun kirkossa puhutaan kieltä, jota ei ymmärrä? Nyt kyse on lähinnä äidinkielestä, mutta mietin asiaa ihan yleisesti. Useimmille jumiskaavat ovat vieraita ja käytetty kieli ”hepreaa”, vaikka olisi oman pitäjän kirkossa. Ja kristinuskon sanoma kun on kuitenkin suuruudessaan hyvin yksinkertainen! Irvikuvahan se sellainen on, että ”pyhä” sisäpiiri kokoontuu sunnuntaisin seremoniamestarin estradille. Ja seurakunnanko piti olla syntisten sairaala?

Ja ainiin! Maikkel sitten kuoli :(. Tuntui, että Saksan tv-kanavat näyttivät aina televisiota vilkaistessani Maikkelin musiikkivideoita ja konserttitaltiointeja sekä dokumentteja hänestä. Kuuntelemani radiokanavakin soitti perjantaina nonstoppina vain kyseisen herran tuotantoa. Lisäksi Hauptbahnhofille eli rautatiasemalle oli tuotu kynttilöitä, pehmoleluja ja suruviestejä popin kuninkaan muistolle. Tällaista täällä.