HIMMEL UND ERDE

Olen kovinkovin väsynyt ja nuhjuinen, mutta silti hyvin onnellinen. Kirjoitan pidemmälti lähiaikoina, nyt on vain pakko akuutisti hihkua ja hehkua. Koko syksyn jännittämäni ja tämän viikon vääntämäni ja kääntämäni "Nacht der Kirchen" eli "Kirkkojen yö" sujui leppoisan lämmintunnelmaisesti. Minä "papinkorvike" olin yhdessä kanttorimme kanssa vastuussa tasatunnein (klo 19-22) pidetyistä hartauksista, auf Finnisch und auf Deutsch. Illan mielenkiintoisin ja "hämmentävin" tuttavuus oli tosi mukava nuori jenkkiläinen mormonimies, joka on ollut lähetystyössä Suomessa 2 vuotta ja puhuu täydellistä suomea! Suomikaipuutaan hän etsiytyi kirkkoomme, tuli kahteen hartauteen (vaikka ne olivat samanlaiset) ja oli loistavaa juttuseuraa. Ruokapöydän ääressä en voinut olla huvittumatta: saksalaistunut (alunperin sveitsiläissyntyinen), ranskaa äidinkielenään puhuva kanttorimme (jolla oli suomalainen mies), amerikkalainen mormoni ja minä keskustelimme keskenämme SUOMEKSI. Muitakin lämpimiä kohtaamisia, lähinnä saksalaisten kirkkovieraiden kanssa, oli illan mittaan monta. Kerta toisensa jälkeen sain vastata kysymykseen: "Sind Sie die Pastorin?" :D

(rukousalttarin "malja")

"Mutta joka juo minun antamaani vettä, ei enää koskaan ole janoissaan. Siitä vedestä, jota minä annan, tulee hänessä lähde, joka kumpuaa ikuisen elämän vettä."
Joh. 4:14

SININEN SOINTU

Juha-Pekka Sillanpää. Radio Suomi. Sunnuntai klo 23. YÖHITAAT! Parasta, mitä pyhäyöhönsä kuvitella saattaa. Yöhitaita on kuunneltu mm. opinnäytteentekotuskassa Pieksämäellä, harkkajännityksessä Alvar Aallon suunnittelemassa asunnossa Seinäjoella, vanhempien jo nukkuessa seinän toisella puolella Tniemellä ja talvipakkasilla hyvän ystävän seurassa Kemijärvellä. Ja nyt, Hampurissa (pääteltäköön siis, että netti toimii taas). Syksytuuli riehuu ikkunan toisella puolella, juon teetä villasukat jalassa ja ah, kuuntelen vain.

Tänään: Rakastin tuulta. Tykkäsin vastaantulleista lederhosenmiehistä, hunnullisista muslimimummoista ja pienistä mustaihoisista kaksospojista. Nautin pyörällä ajamisesta pimeässä sateen jälkeen. Riemuitsin, kun sain viettää yhteensä 3,5 tuntia kirkoissa. Iloitsin, kun osasin rukoilla "Isä meidän" saksaksi ulkoa. Enkä keksi parempaa päätöstä päivälle kuin...Yöhitaat. Kohta alkaa uusi viikko ja panikointi (siitä lisää myöhemmin), mutta nyt: on vain tämä hetki.

KADUILLA TUULEE

1) Läksiäiset, ohi.
2) Muutto, ohi.
3) Ystävän vierailu, ohi.

1) Johtajamme läksiäiset olivat lämminhenkiset ja haikeat, cocktailtarjoilumme menestys (ja kukatkin onnistuivat!) Ohessa näette muutamia herkkuja kyseisestä tapahtumasta.
Lähtöjuhlapäivän iltana omat koti-ikävätunteeni aktivoituivat. Kipeä kaipuu kotiin iski toden teolla, kun tajusin, että ”yksi meistä” lähtee pysyvästi Suomeen. Jos joku olisi tuossa hetkessä tarjonnut lentolippua, olisin lähtenyt mukaan. Jälkeenpäin huomasin, että olin jo päiviä aikaisemmin ajatellut, että saksalainen ruoka ei enää maistu hyvältä, ihmiset tuntuvat vierailta eikä kielikään kuulosta enää niin kauniilta. Uutuudenviehätysvaihe lienee siis officially over. Harmituksen jälkeen kaipauksesta irtosi myös iloa! Mikä riemu, että elämässäni on paljon ihania ihmisiä ja asioita, joita kaivata. On olemassa NIIN paljon hyvää. Harvemmin sitä mitään ikävää kaipaa.

2) Muutto oli, niin kuin muutot yleensä, lähinnä jotain muuta kuin hauskaa. Nyt, kaiken asetuttua paikoilleen, nautin olostani paljon enemmän täällä yläkerran pappilassa kuin alakerran asunnossa. Parasta on huoneeni korkea ikkuna: saan katsella mm. seitsemän kirkon torneja ja erityisesti St.Michaelia. Kyseisen kirkon torvisoittoja tiedän jo nyt kaipaavani Suomessa. Joka aamu klo 10 ja joka ilta klo 21 kirkon tornissa seisoo torvisoittaja, joka soittaa jonkin kirkkovuoteen sopiva virren/laulun. Minusta on ihanaa, että kirkko näin ”muistuttaa olemassaolostaan” (tai pikemminkin Jumalan olemassaolosta). Ohessa ikkunanäkymääni sekä näkymää "kotipuistostani" St.Michaelin tornista kuvattuna. Ainoa miinus nykyisessä huoneessani on se, että netti ei toimi (ainakaan vielä). Riippuvainen, mikä riippuvainen. Täällä netin merkitys korostuu kuitenkin entisestään – se on pääasiassa ainoa yhteysvälineeni läheisiin ja ”ulkomaailmaan”. Mutta toisaalta, viheliäinen aikasyöppö myös. Lisäksi sen myötä jää pois kaikki ”käsinkirjoitettukirjeromantiikka” :)

3) Parasta viime viikossa oli ehdottomasti saksalaisen ystäväni vierailu! Lukiomme olivat ystävyyskouluja keskenään: lukion 2.luokalla hän asui viikon meillä kotona ja minä puolestani myöhemmin viikon hänen perheessään Hamelnissa. Hänen seurassaan oli pakko ihmetellä, miten joku, jota en ole nähnyt viiteen vuoteen, voikaan saada minussa niin helposti aikaan hymyn, naurun ja hyvänolon. Hän toi mukanaan, jollain merkillisellä tavalla, kodin. Jännää sinänsä, koska en voi käyttää omaa äidinkieltäni hänen kanssaan lainkaan, ja se kuitenkin on itseilmaisuni, tunteideni ja ajatusteni, ”kotini” kieli. Kiersimme Hampuria, katsoimme suomalaisia leffoja englanninkielisillä tekstityksillä, kävimme hänen serkkujensa luona (2 tuntia tiiviisti mukana saksankielisessä keskustelussa oli minulle maksimi, sen jälkeen alkoi keskittyminen herpaantua), pelleilimme valokuva-automaatissa ja taistelimme nauraen uskomatonta tuulta ja sadetta vastaan heppoisilla sateenvarjoillamme. On mahtavaa, että kaiken muun hyvän lisäksi, jaamme tämän saksalaisen ystäväni kanssa myös uskonyhteyden. Ihmettelimme molemmat, miten kaikki onkaan natsannut kohdallamme niin hyvin yhteen. Yhdistäviä asioita on niin paljon, alkaen samanlaisista vaatteista :) Lupasin hänelle, että seuraavan kerran nähdessämme osaan jo paremmin saksaa...tavoitteita on asetettava!

Viikonloppuun mahtui mm. lihakeiton valmistaminen 25:lle hengelle ja kukkien metsästys lauantaialkuillasta (tulin vapaapäiviltä iltavuoroon enkä muistanut heti, että kirkkosalin kukat olivat jo sopimattomat seuraavan aamun ristiäisiin ja jumikseen…kukkavastaava huomasi siis ilokseen, että kukkakaupat eivät lauantaisin ole kovin kauan auki eikä lähikaupassakaan ole välttämättä aina käyttökelpoisia kimppuja..) Rautatieaseman kukkapuoti oli pelastus! Innokas, saksaa murtaen puhunut kukkakauppias tarjoutui aviomieheksenikin, mutta otin mukaan tällä kertaa vain kukat. Lopuksi vielä vähän ”maailma on pieni” –päivittelyä: viikonlopun vantaalaisille srk-vieraillemme kahvia kaataessani joku heistä kysyi, mistä olen kotoisin jne. Hetken päästä ainakin neljä heistä ilmoitti tuntevansa vanhempani, kuka mistäkin yhteydestä. Kiitos, kiva sukunimeni!

RED ROSES FOR A BLUE LADY

Minusta on jostain syystä (=pakon edessä) tullut kirkon sisäkukkavastaava. Kyllä, pieni huvituksen hetki sallittaneen, sillä olenhan minä perheestämme nimenomaan se, jonka kukkatuntemukselle on naurettu ääneen ja joka ei ole itse kirjovehkaa kummempaa kasvia koskaan omistanut. Äiti, tiedoksi vain, että orkideahuolenpitotaitosi eivät harmi kyllä näköjään siirry automaattisesti sukupolvelta toiselle...olen jo ehtinyt tappaa kirkon mahtavat orkideakukinnot! Jokatapauksessa, hommaani kuuluu siis myös huolehtia, että kirkkosalissa on aina kuosissa olevat leikkokukat. Olen käynyt ostamassa kukat yleensä läheisestä kukkakaupasta ja nyt elokuussa lähimmästä ruokakaupasta, jonka kukkatarjonta on erittäin hyvä, koska kantakukkakaupamme on ollut lomalla. Asiointi on sujunut ongelmitta. Viime launtaina kirkolla oli kuitenkin ristiäiset, jonne luonnollisesti tarvittiin hieman näyttävämpiä kukkasia. Siispä etsin toiseksi lähimmän kukkakaupan ja sain menestyksekkäästi saksaksi selitettyä, millaiset kimput halusin. Ja upeat ne kyllä olivatkin! Täällä kukat ovat järkyttävän halpoja - isompi kimppu, jonka sain ristiäisten tarjoilupöytään 20 eurolla, maksaisi Suomessa varmasti vähintään 50 euroa.

Kukkien ostamisen vaikeusaste nousi kuitenkin taas tällä viikolla. Kävin eilen tilaamassa kolme kukkakimppua sunnuntain läksiäisiä varten (vietämme johtajamme ja hänen perheensä lähtöjuhlaa suurin juhlallisuuksin kirkolla). Nyt tehtävänäni oli värien ja hinnan lisäksi selittää myös, millaisia alttarikukkien tulee olla (kuinka korkea maljakko on jne.) ja miten tarjoilupöytään tulevien kimppujen tulee "laskeutua". Odotan jännityksellä huomista! Silloin nähdään, miten ymmärrettävästi olen osannut ilmaista kukkatoiveeni saksaksi. Ja kielestä puheenollen, keskiviikon nuorten aikuisten -ilta oli sen puolesta positiivinen: juttelin pitkät tovit ainakin kolmen eri ihmisen kanssa ja puhuin 98 % pelkkää saksaa! :)

Itku pitkästä ilosta - eilen kävin ulkona syömässä tutun suomalaisen aupairin kanssa ja puheeksi tuli se, miten vähän kielitaito loppujenlopuksi on petraantunut näiden kahden kuukauden aikana. Lähinnä mietimme sitä, miten paljon paremmin saksan kielen taito olisi voinut kehittyä, jos itse olisi tehnyt enemmän töitä sen eteen. Toki sanavarasto on hieman karttunut ja ymmärtäminenkin ehkä helpottunut, mutta silti on usein aika kädetön olo: sanavarastoa monipuoliseen itseilmaisuun ei ole ja kielioppiakin joutuu miettimään ankarasti. Kirkollahan saksaa ei välttämättä tarvitsisi juuri lainkaan, suomella ja englannillakin pärjäisi melkein kokonaan. Minusta on kuitenkin väärin niin itseäni kuin saksalaisia, saksan kieltä sekä Saksaa kohtaan, jos en aktiivisesti yritä käyttää ja parantaa saksan kielen taitoani, kun minulle näin oiva tilaisuus siihen on suotu. Millekään kielikurssille ei vuorotyöläisenä kuitenkaan ole oikein mahdollisuutta. Siispä täytyy, IHAN OIKEASTI, aloittaa mitä pikimmin omaehtoinen ja systemaattinen pänttäys! Muuten tulen takaisin Suomeen osaamatta saksaa yhtään sen enempää kuin lähtiessänikään, ja se jos mikä olisi noloa...Ja ainiin, ruotsillekin on ollut käyttöä. Olin pari viikkoa sitten Norjan merimieskirkolla pohjoismaisella aamiaisella ja talade svenska med norjalaiset vierustoverini. Tai ne puhuivat mulle norskea (ja luulivat minun ymmärtävän kuin vettä vain...) ja vastasin niille ruotsiksi. Rakas svenskläraresiskoni, onneksi et ollut kuulemassa :D

Asiasta pesukoneeseen. Tämä päivä sai hyvän päätöksen, kun etsiydyin illalla yhteen uuteen kirkkoon urkukonserttia kuuntelemaan. Hehkutettua suomalaista urkutaiteilijaa Kalevi Kiviniemeä en ole koskaan livenä kuullut (viime syksyn muutaman kymmenen metrin päässä olleen konserttitilaisuudenkin missasin), mutta uskallan väittää, että ei tämän kyseisen srk:n kanttorikaan kovin kalpenisi Kiviniemen rinnalla. Koko kehoa ravistelevaa taituruutta, sanoisin minä. Konsertin jälkeen seurakunta tarjosi viinilasilliset ja urkuri kertoi tärppejä alkavasta kirkkomusiikkivuodesta. Sen perusteella päätin mennä kirkkoon uudestaan viimeistään 20.12.

Viikonloppuna odotettavissa läksiäishuisketta, alkuviikolla muutto kolme kerrosta ylöspäin ja loppuviikolla lukioaikaisen saksalaisen ystävän vierailu. Jee, ensimmäinen oma vieraani! :) Ja tuplajee, tänään oli jo vähän syksyn tuntua!

CITIUS, ALTIUS, FORTIUS

Terveisiä Berliinistä! Harvoinpa olen ollut paikassa, jota tapittaa samaan aikaan parhaimmillaan 1,6 suomalaista silmäparia. Aivan loistava kisapäivä suomalaisten huonosta menestyksestä huolimatta. Huikeaa, miten stadion imaisi mukaansa välittömästi! Kylmänväreet kiirivät selkäpiitä pitkin yhteisessä yleisurheiluhuumassa. Voi sitä "aaltomerta", sydämentykytystä ja vihellysmyrskyä, kaikkinaista mukanaelämistä. Silmieni alla tapahtui naisten 1500 metrin törkeä tönäisy (mikä aiheutti sen vihellysmyrskynkin) ja keihään heittopituuksia sain todistaa paraatipaikalta. Thorkildsenin 2.heiton jälkeen ei ollut enää juurikaan mielenkiintoa voittaja-arvailuille, mutta silti ilman halki kaartavia keihäitä katsoi joka kerta toiveikkaana. Parasta oli, että vieressäni istui mies, jolla oli AIVAN LIIAN PIENET farkkushortsit ja joka vetisteli jokaisen kansallislaulun aikana :D

Ja hah, voi entistä Suomen ulkoministeri-parkaa. Mies luuli varmaan saavansa jakaa keihäsmitalit vähän sinivalkoisemmille hemmoille, mutta sen sijaan hän joutuikin ripustamaan mitalit japanilaisen, kuubalaisen ja norjalaisen kaulaan ja kaiken lisäksi tämä turkulaismies vielä esiteltiin naisena: "sie ist..." Ennenkuin kuuluttaja ehti korjata mokansa koko stadion nauroi jo. Hyvällä lykyllä Ile ei itse tajunnut mitään ;) Kisojen päätöskemut olivat aika pienimuotoiset (niitä ei kai näkynyt enää Ylellä?) Kahden vuoden päästä pitää vissiin olla Etelä-Koreassa töissä, mikäli mielii kisoihin samalla taktiikalla.

Alkuiltapäivä bongailtiin urheilijoita (ja nimmarien metsästäjiä) Berlin Berlin -hotellin edustalla. Reissussa meitä oli siis yhteensä kolme: kaksi miestä ja yksi Sonja. Automatkat sujuivat pysähdyksineen noin kolmessa tunnissa. Latauduimme sinivalkoiseen tunnelmaan kuuntelemalla menomatkalla suomalaista iskelmäkimaraa. Alkoi naurattaa, kun peräkkäin tuli "älä jätä minua", "turhaan, aivan turhaan" ja "älä mee" -tyylisiä kipaleita...mikä duurisointujen riemuvoitto! ;) Paluumatkaa saimme tehdä upeaa auringonlaskua kohti. Olimme takaisin kotona jo ennen puoltayötä. Onnistunut ja virkistävä reissu, teki hyvää olla vähän aikaa poissa Hampurista ja kirkolta.

Tänäänkin vietin sitten vielä vapaapäivää. Päivä lähti vähän hitaasti käyntiin, mutta sujui lopulta helteisissä tunnelmissa pyöräillen. Ei voi olla hymyilemättä, kun pyöräilee filmaattisten hampurilaisten seassa, suurkaupungin vilinässä, mukulakivikatuja pitkin, vanhalla suloisella mummopyörällä! Ja tosiaan, syksystä ei täällä taas vaihteeksi ole tietoakaan, vaikka mielelläni jo eläisin viileää kautta. Tuuli, sade, koleus ja pimeys, tervetuloa pian!

Loppuun taas kerran jonkun muun viisauksia. Tällä kertaa Salme Blomsterilta, jonka kirjaa tänään pyöräretkeni "pysäkeillä" luin:

"Jumalan rakkaus ei ole kakku, joka pienenee sitä jaettaessa ja lopulta loppuu. Hänen rakkautensa on ehtymätöntä ja sitä riittää kaikille. Toiselle annettu ei ole itseltä pois. Ja vaikka me emme pidä jostakusta, meidän on taivuttava sen edessä, että hänkin on Jumalalle rakas. Jumalan valtakunnassa on vain vaillinaisia ihmisiä. Usko tai älä, sellaisia mekin olemme - sinä ja minä." (Hyvä, paha viha)

KUN ON TUNTEET...

ja kun niitä ei osaa hillitä, niin voi vaikka aloittaa nyrkkitappelun messussa. Ja kun itse osaa valita paikkansa loistavasti, niin voi vaikka päätyä istumaan "riitapukareiden" väliin, keskelle tulilinjaa...

Tilanteenkulku oli siis seuraava: Olin aamulla anglikaanikirkon messussa. Edessäni istui mies. Taakseni tuli kesken messua istumaan perhe, jossa oli vanhempien lisäksi neljä lasta. Pyhäkoulun ollessa kesälomalla lapset istuivat penkissä koko messun ajan ja olivat aikas äänekkäitä. Myönnän, että itseänikin se aika ajoin vähän häiritsi. PikkuSonja on aikoinaan kuitenkin itsekin juossut pitkin kirkkoja ja tehnyt jumiksissa vaikka sun mitä, joten ajattelen, että lasten tulee saada olla jumiksissa ja Jumalan edessä juuri niin eläväisiä kuin ovat, vaikkakin vanhemmilla on myös mielestäni vastuu tarvittaessa hidastaa vauhtia ja opettaa hiljentymään Pyhän edessä. Messun päätyttyä pappi kysyi, onko seurakuntalaisilla ilmoitettavaa. Silloin edessäni istunut mies nousi ylös ja huusi, että hän ei ole kuullut loppumessusta yhtään mitään, koska lapset ovat pitäneet niin kamalaa meteliä ja koko messu on ollut täysi katastrofi jne. Perheenisä riemastui tästä kovin ja alkoi heti huutaa vastalauseita, haukkumaan miestä ja lopulta molemmat huutelivat pääni yli voimasanoja toisilleen. Pappi vain tokaisi, että siirrytäänpä nyt loppuhymniin. Loppuhymni laulettiin, toivotettiin Jumalan rauhaa eikä aikaakaan, kun perheenisä + hänen ystävänsä vyöryivät minun ja miehen penkkiriviin nyrkit ojossa. Tekopyhää ja surkuhupaista. Meinasin "jäädä jalkoihin", mutta en hievahtanutkaan, koska ajattelin sillä estäväni miesten etenemisen :D. Kiivasta sananvaihtoa ja tulisia katseita, päivittelyä pitkin kirkkoa, mutta tilanne raukesi kuitenkin. Kumpikaan osapuoli ei kuitenkaan kuunnellut toistaan. Vähän ikävä olo tuli siitäkin, että kiistasta näytti tulevan valkoihoiset-mustaihoiset-vastakkainasetelma. Jäin vielä teelle juttelemaan, ihan muusta kuin konfliktista tosin (onneksi).

Muutenkin jännä messu - Jumalan rauhaa ei enää toivotettu kätellen vaan vain hymyillen (hiippakunnan sikainfluenssaohjeiden takia!) ja ehtoollisella minut "vain" siunattiin, koska pappi luuli kysymättä, että meillä ei ole ehtoollisyhteyttä. Olen jo ihan täynnä sikainfluenssalietsontaa suomalaisen median uutisoinnin perusteella (samoin kuin vaalirahakohuja! voi hyvää päivää!) enkä edes jaksa alkaa puimaan asiaa tässä. (ja joojoo, ymmärrän kyllä, millaisia vaikutuksia ja seurauksia sikainfluenssalla voi pahimmillaan Suomessakin olla.) Mutta ihan oikeasti: kirkossakinko meidän pitää karttaa ja "pelätä" kuolemaa (=tautia)? Eikö kirkko voisi olla nimenomaan se paikka, mikä olisi täynnä toivoa ja viestittäisi joka eleellään, että emme kumartele sikainfluenssaa vaan elämän ja kuoleman Herraa? Toivoisin, että nimenomaan kirkkoon sairaimmista sairainkin saisi viimeisillä voimillaan raahautua. Siellä häntä ei kohdattaisi hengityssuojaimilla ja suojakäsineillä vaan rakkaudella ja ilosanomalla kuoleman Voittajasta, joka tietää, tuntee ja ohjaa elämämme päivät: "Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu. Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut." (Psalmi 139:16) Kristuksen kädessä elämän katoavaisuutta ei enää tarvitse pelätä, sillä Kristuksen armo on vapautus ja turva niin tässä elämässä kuin rajan tuolla puolen. (Paavalin sanoin): "Minulle elämä on Kristus ja kuolema on voitto." (Gal.2:20)

Pakko kertoa tämän paatoksen lopuksi vielä, että huomenna pääsen todistajaksi suomalaisten interrail-matkaajien vihkimiseen! Kyllä, näinkin "ikäviä" työtehtäviä voi eteen tulla :D (eikä se todellisuudessa edes ole työtehtävä vaan vapaapäiväläisen itselleen hinkuma homma...ü)

DANCING IN THE DARK

Oolalaa! Vesiurut Planten und Blomenilla joka ilta klo 22 toukokuun alusta syyskuun loppuun. Vesi ja valot tanssivat. Hullaannuin. Se oli niin kaunista!

ps. Äänet täysille, musiikki kuuluu heikosti.

pps. Yritin tehdä tänään näköhavaintoja dominikaanimunkeista, mutta päädyinkin tiirailemaan niiden kirkkoa kaltereiden takaa (!)...lopulta vierailin päivän aikana yhteensä kolmessa uudessa kirkossa. Ja voi kun ne tekivät vaikutuksen tähän tyttöön.