KUN ON TUNTEET...

ja kun niitä ei osaa hillitä, niin voi vaikka aloittaa nyrkkitappelun messussa. Ja kun itse osaa valita paikkansa loistavasti, niin voi vaikka päätyä istumaan "riitapukareiden" väliin, keskelle tulilinjaa...

Tilanteenkulku oli siis seuraava: Olin aamulla anglikaanikirkon messussa. Edessäni istui mies. Taakseni tuli kesken messua istumaan perhe, jossa oli vanhempien lisäksi neljä lasta. Pyhäkoulun ollessa kesälomalla lapset istuivat penkissä koko messun ajan ja olivat aikas äänekkäitä. Myönnän, että itseänikin se aika ajoin vähän häiritsi. PikkuSonja on aikoinaan kuitenkin itsekin juossut pitkin kirkkoja ja tehnyt jumiksissa vaikka sun mitä, joten ajattelen, että lasten tulee saada olla jumiksissa ja Jumalan edessä juuri niin eläväisiä kuin ovat, vaikkakin vanhemmilla on myös mielestäni vastuu tarvittaessa hidastaa vauhtia ja opettaa hiljentymään Pyhän edessä. Messun päätyttyä pappi kysyi, onko seurakuntalaisilla ilmoitettavaa. Silloin edessäni istunut mies nousi ylös ja huusi, että hän ei ole kuullut loppumessusta yhtään mitään, koska lapset ovat pitäneet niin kamalaa meteliä ja koko messu on ollut täysi katastrofi jne. Perheenisä riemastui tästä kovin ja alkoi heti huutaa vastalauseita, haukkumaan miestä ja lopulta molemmat huutelivat pääni yli voimasanoja toisilleen. Pappi vain tokaisi, että siirrytäänpä nyt loppuhymniin. Loppuhymni laulettiin, toivotettiin Jumalan rauhaa eikä aikaakaan, kun perheenisä + hänen ystävänsä vyöryivät minun ja miehen penkkiriviin nyrkit ojossa. Tekopyhää ja surkuhupaista. Meinasin "jäädä jalkoihin", mutta en hievahtanutkaan, koska ajattelin sillä estäväni miesten etenemisen :D. Kiivasta sananvaihtoa ja tulisia katseita, päivittelyä pitkin kirkkoa, mutta tilanne raukesi kuitenkin. Kumpikaan osapuoli ei kuitenkaan kuunnellut toistaan. Vähän ikävä olo tuli siitäkin, että kiistasta näytti tulevan valkoihoiset-mustaihoiset-vastakkainasetelma. Jäin vielä teelle juttelemaan, ihan muusta kuin konfliktista tosin (onneksi).

Muutenkin jännä messu - Jumalan rauhaa ei enää toivotettu kätellen vaan vain hymyillen (hiippakunnan sikainfluenssaohjeiden takia!) ja ehtoollisella minut "vain" siunattiin, koska pappi luuli kysymättä, että meillä ei ole ehtoollisyhteyttä. Olen jo ihan täynnä sikainfluenssalietsontaa suomalaisen median uutisoinnin perusteella (samoin kuin vaalirahakohuja! voi hyvää päivää!) enkä edes jaksa alkaa puimaan asiaa tässä. (ja joojoo, ymmärrän kyllä, millaisia vaikutuksia ja seurauksia sikainfluenssalla voi pahimmillaan Suomessakin olla.) Mutta ihan oikeasti: kirkossakinko meidän pitää karttaa ja "pelätä" kuolemaa (=tautia)? Eikö kirkko voisi olla nimenomaan se paikka, mikä olisi täynnä toivoa ja viestittäisi joka eleellään, että emme kumartele sikainfluenssaa vaan elämän ja kuoleman Herraa? Toivoisin, että nimenomaan kirkkoon sairaimmista sairainkin saisi viimeisillä voimillaan raahautua. Siellä häntä ei kohdattaisi hengityssuojaimilla ja suojakäsineillä vaan rakkaudella ja ilosanomalla kuoleman Voittajasta, joka tietää, tuntee ja ohjaa elämämme päivät: "Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu. Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut." (Psalmi 139:16) Kristuksen kädessä elämän katoavaisuutta ei enää tarvitse pelätä, sillä Kristuksen armo on vapautus ja turva niin tässä elämässä kuin rajan tuolla puolen. (Paavalin sanoin): "Minulle elämä on Kristus ja kuolema on voitto." (Gal.2:20)

Pakko kertoa tämän paatoksen lopuksi vielä, että huomenna pääsen todistajaksi suomalaisten interrail-matkaajien vihkimiseen! Kyllä, näinkin "ikäviä" työtehtäviä voi eteen tulla :D (eikä se todellisuudessa edes ole työtehtävä vaan vapaapäiväläisen itselleen hinkuma homma...ü)