KADUILLA TUULEE

1) Läksiäiset, ohi.
2) Muutto, ohi.
3) Ystävän vierailu, ohi.

1) Johtajamme läksiäiset olivat lämminhenkiset ja haikeat, cocktailtarjoilumme menestys (ja kukatkin onnistuivat!) Ohessa näette muutamia herkkuja kyseisestä tapahtumasta.
Lähtöjuhlapäivän iltana omat koti-ikävätunteeni aktivoituivat. Kipeä kaipuu kotiin iski toden teolla, kun tajusin, että ”yksi meistä” lähtee pysyvästi Suomeen. Jos joku olisi tuossa hetkessä tarjonnut lentolippua, olisin lähtenyt mukaan. Jälkeenpäin huomasin, että olin jo päiviä aikaisemmin ajatellut, että saksalainen ruoka ei enää maistu hyvältä, ihmiset tuntuvat vierailta eikä kielikään kuulosta enää niin kauniilta. Uutuudenviehätysvaihe lienee siis officially over. Harmituksen jälkeen kaipauksesta irtosi myös iloa! Mikä riemu, että elämässäni on paljon ihania ihmisiä ja asioita, joita kaivata. On olemassa NIIN paljon hyvää. Harvemmin sitä mitään ikävää kaipaa.

2) Muutto oli, niin kuin muutot yleensä, lähinnä jotain muuta kuin hauskaa. Nyt, kaiken asetuttua paikoilleen, nautin olostani paljon enemmän täällä yläkerran pappilassa kuin alakerran asunnossa. Parasta on huoneeni korkea ikkuna: saan katsella mm. seitsemän kirkon torneja ja erityisesti St.Michaelia. Kyseisen kirkon torvisoittoja tiedän jo nyt kaipaavani Suomessa. Joka aamu klo 10 ja joka ilta klo 21 kirkon tornissa seisoo torvisoittaja, joka soittaa jonkin kirkkovuoteen sopiva virren/laulun. Minusta on ihanaa, että kirkko näin ”muistuttaa olemassaolostaan” (tai pikemminkin Jumalan olemassaolosta). Ohessa ikkunanäkymääni sekä näkymää "kotipuistostani" St.Michaelin tornista kuvattuna. Ainoa miinus nykyisessä huoneessani on se, että netti ei toimi (ainakaan vielä). Riippuvainen, mikä riippuvainen. Täällä netin merkitys korostuu kuitenkin entisestään – se on pääasiassa ainoa yhteysvälineeni läheisiin ja ”ulkomaailmaan”. Mutta toisaalta, viheliäinen aikasyöppö myös. Lisäksi sen myötä jää pois kaikki ”käsinkirjoitettukirjeromantiikka” :)

3) Parasta viime viikossa oli ehdottomasti saksalaisen ystäväni vierailu! Lukiomme olivat ystävyyskouluja keskenään: lukion 2.luokalla hän asui viikon meillä kotona ja minä puolestani myöhemmin viikon hänen perheessään Hamelnissa. Hänen seurassaan oli pakko ihmetellä, miten joku, jota en ole nähnyt viiteen vuoteen, voikaan saada minussa niin helposti aikaan hymyn, naurun ja hyvänolon. Hän toi mukanaan, jollain merkillisellä tavalla, kodin. Jännää sinänsä, koska en voi käyttää omaa äidinkieltäni hänen kanssaan lainkaan, ja se kuitenkin on itseilmaisuni, tunteideni ja ajatusteni, ”kotini” kieli. Kiersimme Hampuria, katsoimme suomalaisia leffoja englanninkielisillä tekstityksillä, kävimme hänen serkkujensa luona (2 tuntia tiiviisti mukana saksankielisessä keskustelussa oli minulle maksimi, sen jälkeen alkoi keskittyminen herpaantua), pelleilimme valokuva-automaatissa ja taistelimme nauraen uskomatonta tuulta ja sadetta vastaan heppoisilla sateenvarjoillamme. On mahtavaa, että kaiken muun hyvän lisäksi, jaamme tämän saksalaisen ystäväni kanssa myös uskonyhteyden. Ihmettelimme molemmat, miten kaikki onkaan natsannut kohdallamme niin hyvin yhteen. Yhdistäviä asioita on niin paljon, alkaen samanlaisista vaatteista :) Lupasin hänelle, että seuraavan kerran nähdessämme osaan jo paremmin saksaa...tavoitteita on asetettava!

Viikonloppuun mahtui mm. lihakeiton valmistaminen 25:lle hengelle ja kukkien metsästys lauantaialkuillasta (tulin vapaapäiviltä iltavuoroon enkä muistanut heti, että kirkkosalin kukat olivat jo sopimattomat seuraavan aamun ristiäisiin ja jumikseen…kukkavastaava huomasi siis ilokseen, että kukkakaupat eivät lauantaisin ole kovin kauan auki eikä lähikaupassakaan ole välttämättä aina käyttökelpoisia kimppuja..) Rautatieaseman kukkapuoti oli pelastus! Innokas, saksaa murtaen puhunut kukkakauppias tarjoutui aviomieheksenikin, mutta otin mukaan tällä kertaa vain kukat. Lopuksi vielä vähän ”maailma on pieni” –päivittelyä: viikonlopun vantaalaisille srk-vieraillemme kahvia kaataessani joku heistä kysyi, mistä olen kotoisin jne. Hetken päästä ainakin neljä heistä ilmoitti tuntevansa vanhempani, kuka mistäkin yhteydestä. Kiitos, kiva sukunimeni!